perjantai 6. tammikuuta 2017

Syntymättömät

Onko tämä aihe liian iso kirjoittaa? Saako sen taipumaan yhden blogipostauksen sisään, siten että edes murto-osa siitä tulee käsiteltyä näkyväksi? Niin että sen mittavuus ei kutistu.
Toisaalta, vaikka olisin aikeissa kirjoittaa laajuudeltaan Päätalon Iijoki-sarjaa hätyyttelevän tuotannon syntymättömistä ei kaikkea pystyisi kertomaan.
Kokemuksia on yhtä monta kuin niitä joilla on omat syntymättömänsä. Eikä meitä ikävä kyllä ole vähän.


Olen tulevan sijaisvanhemmuuteni myötä päätynyt taas pohtimaan laajemmin omaa tietäni vanhempana,  ja vanhemmuutta ylipäätään.
Luultavasti on totuudenmukaista sanoa että matkani äitiyden auvoon on kulkenut useamman kivikon ja piikkipuskan kautta.  Haastavaa on ollut, kuten näinä aikoina on tapana mainita jos asiat ovat menneet päin hevon hanuria.Todettakoon  etten nyt tarkoita lapsellisen elämän perushaasteita jotka jo itsessään voivat viedä ihmisen hämärän rajamaille.

Tarkoitan niitä seitsemää alkanutta raskautta ja kahta lastani, toivon ja epätoivon vuoristorataa, hikisiä käsiä ja kohonnutta sykettä lääkärin vastaanottohuoneen oven takana odottaessa.
Surullista, liikkumatonta näkymää ultraäänilaitteen ruudulla, pientä elotonta jyvää mustassa pussissa. Uudestaan, ja vielä uudestaan. Ja vielä.
Päivystyksessä pidäteltyä itkua lääketieteellisissä faktoissa pysyttelevän, kalsean ja kriisitilanteeseen joutunutta väistelevän hoitohenkilökunnan edessä.


Oikeutusta vailla olevia vihan ja kateuden tunteita raskaana olevan naisen kävellessä kadulla vastaan.
Kenenkään muun raskaus ei ole ollut minulta otettu raskaus mutta nuo tunteet tulivat jostakin hyvin syvältä, sieltä minne ei järjenvalo paista.

Syvää surua jonka haalistuu ja muuttaa muotonsa toiseksi ajan myötä mutta ei koskaan täysin häviä, enkä sitä toivokaan.

Halu tulla vanhemmaksi on monelle niin voimakas, osin biologian säätelemä, alkukantainenkin tarve että sitä lienee vaikea verrata mihinkään.
Luultavasti siksi siihen liittyvät epäonnistumiset haavoittavat monia niin syvältä.


On surullista etteivät nuo lapseni koskaan syntyneet. Sellaista ihmisen ei tarvitse unohtaa tai ajatella positiivisella otteella ja ilon kautta.
He kulkevat kuitenkin mukanani loppuun saakka ja  ovat vaikuttaneet hyvin vahvasti moneen asiaan elämässäni, myös positiivisessa mielessä.




Kokemukseni ovat tuoneet  näkökulmia, ymmärrystä ja valintoja jotka olisivat muutoin jääneet näkemättä ja tekemättä. 
Olen ehkä osannut arvostaa vanhemmuuttani jonkinlaisena ihmeenä ja etuoikeutena, mikä ei totisesti tarkoita että se tekisi minusta täydellisen äidin, tai paremman äidin kuin joku muu, vähemmän äitiysreissussa rähjääntynyt äiti.
Yritän muistaa onnekkuuteni  myös sisäisen pirttihirmuni nostaessa äänensä volyymia ja kaulintaan kattoon mutta aina se ei onnistu kovin hyvin.
Kärsimys voi opettaa mutta se ei jalosta, olen siitä oiva esimerkki.

Olen aina puhunut kokemuksistani melko avoimesti, se on ollut minulle helpompaa kuin vaikeneminen. Kaikki eivät koe samoin.
Ihmisten reaktiot ja suhtautuminen ovat myös olleet kiinnostava ja opettavainen kokemus. Hyvässä ja pahassa.
Minulla on onnekseni ollut lähellä muutama ihminen jonka kanssa olen pystynyt käymään asiat läpi pohjaa myöten.
Siinä vaiheessa kun on itkenyt tarpeeksi saattaa alkaa jopa nauraa. Itse tiesin olevani voiton puolella kun viljelin ystäväni kanssa julkaisukelvotonta, mustaa ja täysin sopimatonta huumoria sinänsä traagisiin asioihin liittyen.
Jumalattoman helpottavaa!

Kertoessani  kokemuksistani olen myös saanut kuulla paljon muiden samantapaisia kertomuksia. Vastoin omaa harhaista luuloani jonka vallassa olin siihen saakka kun päätin haluta äidiksi yllä mainitut asiat ovat yleisiä, ja osa monen ihmisen historiaa.
Kertomuksia keskenmenoista, kohtukuolemista ja raskaustesteistä jotka eivät kahdenkymmenen vuoden aikan ole koskaan näyttäneet kuin yhden viivan.

Sellaisia kertomuksia jotka saavat todenteolla tajuamaan että kuulun itse onnekkaiden joukkoon.
Minulla on kaksi hienoa lasta, eivätkä omat tuskien taipaleeni ole lainkaan pahimasta päästä.




Sillä onnestahan asiassa on hyvin pitkälti kysymys. Se annetaanko ihmiselle mahdollisuus tulla vanhemmaksi on kuin mielipuolen omavaltainen ja julma leikki jolla ei ole mitään tekemistä järjen, kohtuullisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Ihminen voi olla sisukas, noudattaa terveellisiä elämäntapoja, valjastaa kaikki rahavaransa modernin lääketieteen käyttöön. Nousta suosta uudelleen ja uudelleen yrittämään. Silti mitään takeita onnistumisesta ei saa.
Outo lisämauste ovat kanssaihmisten esittämät, tunkeilevat kommentit ja kysymykset. Itse olen joutunut kokemaan näitä ilmoille pöräytettyjä aivopieruja vain satunnaisesti, mutta moni on kertonut olleensa vuosien varrella esimerkiksi sukulaisten taholta esitettävien, toistuvien raskausuteluiden kohteena.

Pienenä vinkkininä mainittakoon että lisääntymisaiheinen utelu on epäkohteliasta, sopimatonta ja merkki pahanlaatuisesta pölkkypäisyydestä.
Älä kysy.

Minä tunnen hyvin suurta myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan joilla on syntymättömänsä.
Tiedän myös että ihminen voi elää erittäin antoisan ja yhtä hyvän elämän lapsettomana kuin lapsellisenakin.
Biologinen vanhemmuus ei myöskään ole ainoa tapa olla vanhempi.

Jos  lapsettomuus ei ole oma valinta moni joutuu kuitenkin tekemään valtavan työn pystyäkseen kokemaan elämänsä mielekkääksi ja hyväksi.



Kuten alussa totesin tästä aihepiiristä voisi kirjoittaa paljon.Nyt lopetan kuitenkin tähän ja toivotan raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri sen takia  kaikille erinomaisen valoisaa ja hyvää loppiaista ja viikonloppua!
Ihan kuin ilmassa väreilisi jo pieni lupaus keväästä, ihmiset!







8 kommenttia :

  1. Hieno ja avoin postaus ja josta moni voi saada tukea omaan suruun ja myös siihen, että silloin kun tuntuu toivottamalta, voi toivoakin olla. <3 Näin itse äitinä osaan jotenkin myötäelää tämän asian kanssa, koska molemmissa raskauksissa tuli verenvuotoa ja luulin, että lapseni menetän ja se rakkaus lasta kohtaan, jo ajatuksen tasolla lasta tehtäessä ja silloin, kun lapsi on saanut alun, on jo täydellinen ja täysi. Kuitenkaan sen toivottomuuden ja pelon kanssa ei taatusti voi kukaan muu samaistua, kuin se joka on saman kokenut. Sen pelon, saako ikinä olla vanhempi. Ehkä sydänlapsen äitinä osaa kuitenkin samaistua kaikkeen äitiyteen liittyvään tuskaan ja siihen käsittämättömän suureen rakkauteen, jota suurempaa ei ole.

    Paljon lämpöisiä ajatuksia. Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat kokeneet saman, toinen yhtä monta keskenmenoakin, hänelle ei lapsia koskaan tullut ja toinen ystävistäni adoptoi. Molempien kuitenkin koen olevan onnellisia nyt, kun riittävästi aikaa on kulunut ja toinen luonnollisesti adoption kautta. Kuitenkin uskon, että kumpainenkin kantaa aina menetyksen tuskaa sydämessään, joka ajoittain on isompana tunteena ja ajoittain pienempänä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia lämpimistä ja viisaista sanoistasi. Minusta tuntuu että ymmärrät aika hyvin noita menetysten aiheuttamia tunteita ja olet varmasti pystynyt myös tukemaan ystäviäsi! Samantapaista menetyksen pelkoa, hätää ja ahdistusta liittyy minusta myös lapsen sairastamiseen (ikävä kyllä kokemusta on siitäkin), joten varmasti kokemuksesi siitä auttaa ymmärtämään myös muita vanhemmuuteen liittyviä kriisejä 💛. Toivon että edes joku hyötyisi/saisi lohtua tai tukea kirjoittamastani.Näistä asioista ei minusta edelleenkään puhuta tarpeeksi ja esim keskenmenotilanteessa psyykkistä tukea on erittäin vaikea saada.
      Lämpimiä ajatuksia ja valoisaa viikonloppua sinulle 💚💛💜

      Poista
  2. Herkkä aihe hienosti käsiteltynä Anna. Myös alue, josta on pelottavaa sanoa mitään ettei loukkaisi ketään. Sanoja on niin helppo tulkita väärin.
    Naisista moni on joko itse tai läheisen kautta jotenkin aiheen kanssa ollut tekemisissä. Miten miehet käsittelevät asiaa?
    Pidän paljo Hätä-Miikan, Hätiksen sanoituksista. Hän on levyttänyt myös nimellä Zen-Miikka esimerkiksi kappaleen Menetys ja varmaan ekat viis kertaa sitä kuunnellessani tuli kyyneleet silmiin. Käsittelee liikuttavasti aborttia miehen kannalta. Haluan korostaa että en ota tässä kantaa aborttiin, mutta jotenkin koen että miehet jäävät ehkä aika yksin laulunkaltaisessa tilanteessa. Syntymä ja kuolema ovat täysiä mysteerioita ja todella jossain mielessä täyttä sattumaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aune!Aihe on tosiaan herkkä ja itsekin voin vain kertoa omia ajatuksiani ja tunteitani, ja toivoa että ne antaisivat jotain myös lukijalle.Tämän takia en oikeastaan ollenkaan kirjoittanut asiasta mieheni kokemana.En osaa enkä pysty. Luulen että miehet yleensä käsittelevät näitä asioita eri tavoin kuin naiset.Se voi olla vaikeaa koska mies ikäänkuin seuraa tapahtumia sivusta,konkreettisesti kaikki tapahtuu naiselle. Tuska ja suru voi varmasti olla silti yhtä suuri.Hätä-Mika on tuntematon, toistaiseksi.Pitänee kuunella tuo biisi! Valoisaa viikonloppua!

      Poista
  3. Tosi kauniisti oot osannut muotoilla monille, myös mulle niin tuttuja ajatuksia. Neljä raskautta, kaksi lasta. Kolme positiivista ja joitakin negatiivisia testejä ennen esikoista. Meillä kaikki se tapahtui niin äkkiä, eikä syli ollut kauaa tyhjä, mutta jälki siitäkin jäi. Omia kokemuksia on ehkä turha korostaa tai vähätellä muihin verrattuna, sillä ovathan ne nimenomaan omia, henkilökohtaisia, kokemuksia. Ettei tunne syyllisyyttä omasta kivusta, vaikka jonkun polku olisikin ollut raskaampi kulkea. Tsemppiä sulle, mulle ja kaikille meille. Syntymättömien äideille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mere!kyllä se on juuri niin että jokaisen kokemus on henkilökohtainen ja omanlaisensa. Itse tunnen ehkä nykyään lähinnä kiitollisuutta onnellisesta lopusta omalla kohdallani.Tsemppiä tosiaan meille kaikille ja mukavaa viikonloppua sulle 💛

      Poista