torstai 19. tammikuuta 2017

Hyvästi, ystäväni

Minä en ole enää hevosenomistaja.

Kulunut viikko on ollut yksi elämäni vaikeimmista . Olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä rakkaalle ystävälleni, toverilleni, terapeutilleni, perheenjäsenelleni.



Pienelle, suurelle hevoselle jonka ihmisenä sain olla niin kauan.
Joka toi mukanaan valtavan määrän iloa, onnea ja elämyksiä.
Joskus se kuskasi minut hulluden rajamaille ja vararikon partaalle. Elämyksiä olivat nekin hetket.

Kahdenkymmenen vuoden yhteinen tie on kuitenkin kuljettu nyt loppuun.
Ystäväni lähti tänään ikivihreille laidunmaille ja vei ison palasen minustakin sinne.
Huikea, suurisydäminen persoona, erikoinen elukka joka rakasti omenoita, tervan makua ja hyvää seuraa.
Ymmärsi puhetta vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Irvisti kameralle kun pyysin.
Se oli hevonen jolla oli paljon ystäviä. En ole ainoa jolle tämä menetys on suuri.







Minä ole itkenyt niin paljon että silmieni aluset ovat rohtuneet punaisiksi, ruttuisiksi pusseiksi. Talvi-ilma ja suolaisten kyyneleiden tulva on tuhoisa kombinaatio koko hipiää ajatellen (vinkkinä mainittakoon, säästäkää suuret surunne suveen!

Viimeisen viikon kuljimme yhdessä tuttuja maastoja, jätimme hyvästit pelloille, metsille. Pimeän luonnon keskellä kerroin ystävälleni vielä monesti kuinka tärkeä se on, kuinka rakas.
Tyhjä tila jonka se jättää tuntuu mahdottomalta täyttää.

Siivutin sille herkuksi ohuita omenaviipaleita joiden syöminen ei olisi kivuliasta huonokuntoisilla hampailla.Niin vanhoilla ja huonoilla ettei hevoseni enää pystynyt syömään heiniäänkään ilman kipua.
Silloin ihmisen pitää päättää, uskaltaa luopua ja kestää tuska. En olisi halunnut päättää, enkä kestää.

Lapset ja mies kävivät jättämässä hyvästit. Viimeiset ratsastukset, silitykset ja pusut.
Sydäntäsärkevää.





Kolmevuotias kyselee joka päivä kuolemasta paljon, yritän vastailla ja samalla itku kuristaa kurkussa.
Ekaluokkalainen on huolissaan voidaanko ihminenkin lopettaa jos purukalusto on päässyt pahaan jamaan.

Viimeisenä iltana kävelimme vierekkäin tutun lenkin. Olin iloinen siitä että hevosvanhukseni lajitoverit olivat jättäneet reitin varrelle poikkeuksellisen suuren määrän jyhkeitä kakkakasoja. Hevoseni haisteli hartaudella läpi jokaisen. Se tonki turvallaan esiin kuivia heiniä hangen alta ja mussutti niitä.Katseli kaukaisuuteen, välillä hieraisi minua turvallaan.
Minä kuuntelin sen askelten narskuntaa lumessa, kuivasin kyyneleitäni takin hihaan ja surin menetykseni suuruutta.

Tänä aamuna ajoin hitaasti viimeistä kertaa tuttua tallitietä pitkin hevosenomistajana. Läpi lumen peittämien peltojen.Niiden samojen joita pitkin laukkasimme yhdessä ja joilla katselimme syksyllä kettuja kuun valossa. Niiden peltojen multaa maistelin kun ystäväni säikähti hanhijengiä ja suistuin holtittomasti satulasta maata kyntämään.
Oloni oli epätodellinen.Ei enää koskaan.

Ennen tutun eläinlääkärin saapumista haen ystäväni ulkoa tarhasta kuten tuhansia kertoja aiemminkin. Huomattuaan minut se hörisee tervehdyksen ja tulee portille vastaan. Olen kiitollinen, toivoin vielä viimeistä, tuttua hörinää ja sain sen.
Itkustani huolimatta yritän pysyä rauhallisena ettei hätäni tarttuisi hevoseen.
Puoli tuntia yhteistä aikaa.





Tallissa ystäväni saa eteensä hiukan heiniä ja viimeiset herkut: kauraa, kuivaa leipää ja omenan-, porkkanan-ja banaaninmakuisia hevoskarkkeja, ihmisystävältä saatuja superherkkuja.Se rouskuttaa ne ahnaasti.
Harjasin sen hännän huolella, ja leikkasin suurimman osan talteen.
Hevoselleni rakas ihminen joka on kuulunut sen elämään vuosia teettää meille jouhista korut.
Ajatus siitä lämmitttää.

Eläinlääkäri saapuu täsmällisesti.Kun näen hänet itkuni ryöpsähtää kunnon vollotukseksi. Myös lääkäriä itkettää hiukan.
Saan koottua itseni ja hevoseni saa rauhoituksen pistoksena omassa karsinassaan, sitten se talutetaan ulos.Paikkaan josta se on helppo siirtää liinoilla autoon joka saapuu noutamaan kun kaikki on ohi.

Rauhoitus tehoaa nopeasti.Ystäväni on aivan raukea, se riiputtaa päätään ja nojautuu minua vasten. Silitän sen otsaa ja poskea, kerron että kaikki on hyvin, ollaan tässä yhdessä eikä kohta enää hampaisiin satu.

Eläinlääkäri antaa huojuvalle hevoselleni nukutusaineen. Se tehoaa muutamassa minuutissa. Maahan kaatuminen tapahtuu pehmeästi, eläinlääkärin ohjatessa sitä päästä kiinni pitäen. Suuri ystäväni makaa kyljellään valkeassa lumessa, minä polvistun sen viereen, silitän ja painan pääni poskea vasten. Kiitän vielä kaikesta, toivotan hyvää matkaa. Kyyneleet eivät lopu.
Kaikki on kuitenkin rauhallista. Eläinlääkäri antaa vielä viimeisen pistoksen joka pysäyttää hevosen sydämen. Se päästää pienen, pörisevän huokauksen, hengittää vielä vähän aikaa. Kaulalta pistoskohdasta valuu hiukan kirkkaanpunaista verta hangelle.

Lääkäri seuraa tilannetta tarkasti stetoskoopilla. Kertoo sitten että sydän ei enää lyö.

Ystäväni on poissa.
Olen iloinen siitä että sain olla vierellä loppuun asti.

Se matkustaa vielä viimeisen matkansa Mäntsälän Lemmikkilehtoon, tuhkattavaksi. Kun kevät tulee aion haudata tuhkat puutarhaan, lähelle meitä, kenties hedelmäpuun juurelle.Istutan siihen jotakin kaunista.

Blogivuoteni on alkanut raskailla aiheilla.
Mutta sellaista elämä välillä on, ja tämä blogi on elämää. Pelkkää synkkyyttä ja murheen laaksossa laahustamista ei  jatkossa ole luvassa, uskallan toivoa!

Silitelkää eläinystäviänne puolestani, ihmiset! Nuuhkaiskaa turkkia ja kertokaa niille kuinka tärkeitä ne ovat. Kaikkine rasittavuuksineen.

     Höpö
     19.6.1992- 19.1.2017





perjantai 6. tammikuuta 2017

Syntymättömät

Onko tämä aihe liian iso kirjoittaa? Saako sen taipumaan yhden blogipostauksen sisään, siten että edes murto-osa siitä tulee käsiteltyä näkyväksi? Niin että sen mittavuus ei kutistu.
Toisaalta, vaikka olisin aikeissa kirjoittaa laajuudeltaan Päätalon Iijoki-sarjaa hätyyttelevän tuotannon syntymättömistä ei kaikkea pystyisi kertomaan.
Kokemuksia on yhtä monta kuin niitä joilla on omat syntymättömänsä. Eikä meitä ikävä kyllä ole vähän.


Olen tulevan sijaisvanhemmuuteni myötä päätynyt taas pohtimaan laajemmin omaa tietäni vanhempana,  ja vanhemmuutta ylipäätään.
Luultavasti on totuudenmukaista sanoa että matkani äitiyden auvoon on kulkenut useamman kivikon ja piikkipuskan kautta.  Haastavaa on ollut, kuten näinä aikoina on tapana mainita jos asiat ovat menneet päin hevon hanuria.Todettakoon  etten nyt tarkoita lapsellisen elämän perushaasteita jotka jo itsessään voivat viedä ihmisen hämärän rajamaille.

Tarkoitan niitä seitsemää alkanutta raskautta ja kahta lastani, toivon ja epätoivon vuoristorataa, hikisiä käsiä ja kohonnutta sykettä lääkärin vastaanottohuoneen oven takana odottaessa.
Surullista, liikkumatonta näkymää ultraäänilaitteen ruudulla, pientä elotonta jyvää mustassa pussissa. Uudestaan, ja vielä uudestaan. Ja vielä.
Päivystyksessä pidäteltyä itkua lääketieteellisissä faktoissa pysyttelevän, kalsean ja kriisitilanteeseen joutunutta väistelevän hoitohenkilökunnan edessä.


Oikeutusta vailla olevia vihan ja kateuden tunteita raskaana olevan naisen kävellessä kadulla vastaan.
Kenenkään muun raskaus ei ole ollut minulta otettu raskaus mutta nuo tunteet tulivat jostakin hyvin syvältä, sieltä minne ei järjenvalo paista.

Syvää surua jonka haalistuu ja muuttaa muotonsa toiseksi ajan myötä mutta ei koskaan täysin häviä, enkä sitä toivokaan.

Halu tulla vanhemmaksi on monelle niin voimakas, osin biologian säätelemä, alkukantainenkin tarve että sitä lienee vaikea verrata mihinkään.
Luultavasti siksi siihen liittyvät epäonnistumiset haavoittavat monia niin syvältä.


On surullista etteivät nuo lapseni koskaan syntyneet. Sellaista ihmisen ei tarvitse unohtaa tai ajatella positiivisella otteella ja ilon kautta.
He kulkevat kuitenkin mukanani loppuun saakka ja  ovat vaikuttaneet hyvin vahvasti moneen asiaan elämässäni, myös positiivisessa mielessä.




Kokemukseni ovat tuoneet  näkökulmia, ymmärrystä ja valintoja jotka olisivat muutoin jääneet näkemättä ja tekemättä. 
Olen ehkä osannut arvostaa vanhemmuuttani jonkinlaisena ihmeenä ja etuoikeutena, mikä ei totisesti tarkoita että se tekisi minusta täydellisen äidin, tai paremman äidin kuin joku muu, vähemmän äitiysreissussa rähjääntynyt äiti.
Yritän muistaa onnekkuuteni  myös sisäisen pirttihirmuni nostaessa äänensä volyymia ja kaulintaan kattoon mutta aina se ei onnistu kovin hyvin.
Kärsimys voi opettaa mutta se ei jalosta, olen siitä oiva esimerkki.

Olen aina puhunut kokemuksistani melko avoimesti, se on ollut minulle helpompaa kuin vaikeneminen. Kaikki eivät koe samoin.
Ihmisten reaktiot ja suhtautuminen ovat myös olleet kiinnostava ja opettavainen kokemus. Hyvässä ja pahassa.
Minulla on onnekseni ollut lähellä muutama ihminen jonka kanssa olen pystynyt käymään asiat läpi pohjaa myöten.
Siinä vaiheessa kun on itkenyt tarpeeksi saattaa alkaa jopa nauraa. Itse tiesin olevani voiton puolella kun viljelin ystäväni kanssa julkaisukelvotonta, mustaa ja täysin sopimatonta huumoria sinänsä traagisiin asioihin liittyen.
Jumalattoman helpottavaa!

Kertoessani  kokemuksistani olen myös saanut kuulla paljon muiden samantapaisia kertomuksia. Vastoin omaa harhaista luuloani jonka vallassa olin siihen saakka kun päätin haluta äidiksi yllä mainitut asiat ovat yleisiä, ja osa monen ihmisen historiaa.
Kertomuksia keskenmenoista, kohtukuolemista ja raskaustesteistä jotka eivät kahdenkymmenen vuoden aikan ole koskaan näyttäneet kuin yhden viivan.

Sellaisia kertomuksia jotka saavat todenteolla tajuamaan että kuulun itse onnekkaiden joukkoon.
Minulla on kaksi hienoa lasta, eivätkä omat tuskien taipaleeni ole lainkaan pahimasta päästä.




Sillä onnestahan asiassa on hyvin pitkälti kysymys. Se annetaanko ihmiselle mahdollisuus tulla vanhemmaksi on kuin mielipuolen omavaltainen ja julma leikki jolla ei ole mitään tekemistä järjen, kohtuullisuuden tai oikeudenmukaisuuden kanssa.
Ihminen voi olla sisukas, noudattaa terveellisiä elämäntapoja, valjastaa kaikki rahavaransa modernin lääketieteen käyttöön. Nousta suosta uudelleen ja uudelleen yrittämään. Silti mitään takeita onnistumisesta ei saa.
Outo lisämauste ovat kanssaihmisten esittämät, tunkeilevat kommentit ja kysymykset. Itse olen joutunut kokemaan näitä ilmoille pöräytettyjä aivopieruja vain satunnaisesti, mutta moni on kertonut olleensa vuosien varrella esimerkiksi sukulaisten taholta esitettävien, toistuvien raskausuteluiden kohteena.

Pienenä vinkkininä mainittakoon että lisääntymisaiheinen utelu on epäkohteliasta, sopimatonta ja merkki pahanlaatuisesta pölkkypäisyydestä.
Älä kysy.

Minä tunnen hyvin suurta myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan joilla on syntymättömänsä.
Tiedän myös että ihminen voi elää erittäin antoisan ja yhtä hyvän elämän lapsettomana kuin lapsellisenakin.
Biologinen vanhemmuus ei myöskään ole ainoa tapa olla vanhempi.

Jos  lapsettomuus ei ole oma valinta moni joutuu kuitenkin tekemään valtavan työn pystyäkseen kokemaan elämänsä mielekkääksi ja hyväksi.



Kuten alussa totesin tästä aihepiiristä voisi kirjoittaa paljon.Nyt lopetan kuitenkin tähän ja toivotan raskaasta aiheesta huolimatta ja juuri sen takia  kaikille erinomaisen valoisaa ja hyvää loppiaista ja viikonloppua!
Ihan kuin ilmassa väreilisi jo pieni lupaus keväästä, ihmiset!