torstai 10. marraskuuta 2016

Lumi

Ensilumi tuli tänä vuonna muistuttaen olevansa luonnonvoima. Komeasti, kuten kuuluukin.


Tunteja, päiviä se satoi tarvitsematta taukoa. Valtasi tienoon itselleen, kietoi ja pakkasi kaiken valkeaan. Vaimentaen terävät äänet. Verhoten hetkessä tummuneet, märät lehdet alleen. Tehden kuihtuneista taas kauniita. Uusia, salaperäisiä, vaikka olen nähnyt saman kymmeniä kertoja.






Mieli vaihtui talvimieleksi. Luvallinen pysähtyneisyys, hitaus ilman horrosta.

Minä olen aikuinen. Se on sikasiistiä. Kukaan ei pakota minua huonosti luistaville hikilankuille hiihtämään ympäri tympeää pururataa ikätovereitteni vanavedessä heti kun maassa näkyy pisara valkoista.
Olen keski-ikäinen aikuinen sillä ajatus vapaaehtoisesta paluusta murtomaahiihdon pariin on muhinut aivojeni pimeimmissä poimuissa pariinkin otteeseen.
Ehkä hiihdän ehkä en. Se on fifty-sixty.

Maalaiskylässä autioilta, valkoisilta ja koskemattomilta pelloilta käy raaka viima. Valuttaa poskille vetisiä kyyneleitä.
Samat pellot joilla kesäöinä kuljin, keskellä samettista usvaa, auringon ensi säteitä kamerani kanssa vaanien.
Haluaisin seisoa talvisen pellon laidassa kuunnellen Led Zeppelinin immigrant songia.
Olen seisonutkin, mutta taustamusiikilla tehostettu törötystuokio saa odottaa vielä.




Viikon aikana saadaan pikakelauksena koko kunnon talven säärepertuaari. Perjantaiaamuna aurinko loistaa maailman sinisimmältä taivaalta ja hanki kimaltaa. Maaliskuu! Tarkoittaako tämä sitä että lopputalvi kahlataan loskassa ja ängätään hikisenä protestimielialaista lasta kurahousuihin jotta päästään nauttimaan pihalle vesisateesta pimeässä ?
Silloin muistelen tätä viikkoa.









Kotitalo näyttää kirkkaammalta ja pumpuliin pakatulta lumen keskellä, pihan männyt vihreämmiltä.









Kausivalot esiin, hiiiii-op (kausivalot = ex-jouluvalot. Lempeämpi termi sallii huurupäisen jouluhörhön viritellä lamppusiaan kautena kuin kautena ilman syyllisyyttä ja häpeää) !
Terassin omenat ja pihlajanmarjat jäätyvät ja saavat lumikuorrotuksen, näyttävät entistäkin koreammilta.











Lapsi syö lunta. Aina kun mahdollista. Istuu hankeen, kouraisee rukkaseensa ja syö. Laskee liukurimäkeä, ja vauhdin pysähdyttyä lappaa taas lunta kitaan.


Kiellän ja kiellän. Pöpöt, pissat, kakat siellä puhtaan valkoisessa, viileän raikkaassa väitän, enkä täysin usko itsekään.


Miksi hitossa kiellän? Pitäisi antaa syödä, kotipihalla.

Hevonen syö myös. Ehkä janoonsa mutta selvästi myös nautinnollisen kokemuksen takia.

Monta lunta nähnyt sekin. Maiskuttelee huuliaan lumikokkareet partakarvoissa roikkuen ja filosofinen katse silmissään.

Kuin komea, meditoiva talviprinssi.

Minäkin söin lapsena , ahmin. Punaisten villalapasien langat tarttuivat kitalakeen ja hampaiden väliin, kutittivat kurkussa niin että melkein oksetti.

Oli pakkanen, tähtitaivas ja pissahätä mutta en liikahtanut paikaltani. Kaveritkin menneet sisälle, vihaamani villahousut kutittivat suojapuvun alla.
Jos talvella kävi ulkopissalla saattoi pissa mennä suojapuvun huppuun.

Halusin vain syödä lunta hiljaisuudessa. Vaikka en ollut hiljainen lapsi.







En ole hiljainen aikuinenkaan. En halua syödä lunta enää, en pissaa huppuuni, mutta haluan kellahtaa hankeen hetkeksi. Sen verran että näen pilvien liikkuvan, takaraivoa alkaa jäätää, farkut kastuvat ja saan näpättyä lumiselfien eli lumfien.

Raikasta viikonloppua, ihmiset! Kellahtakaa tekin kinokseen ja hätätilanteen sattuessa pitäkää kiinni hupuistanne!





Ei kommentteja :

Lähetä kommentti