perjantai 7. lokakuuta 2016

Lastenklinikka

Tällä kertaa on syksy. Aamu niin kirkas että silmiä särkee, upeampaa ruskaa en muista täällä nähneeni. Kotipihassa kolmevuotias haluaa itse kantaa pientä kissareppuaan. Repussa nalle, prinsessakirja ja omat tossut. Repun kantaja on saanut aamupalakseen pillimehun, klo. 06.50. Seuraavan kerran syötävää ja juotavaa saa vasta huomenna.



Mannerheimintiellä on aamuruuhkaa.Maanantaiaamu, ihmiset matkalla töihin, olisinpa minäkin.Tai mihin tahansa muualle. Lentokentälle, uimahalliin, sirkukseen eläväksi tykinkuulaksi tai siivoamaan kolmesataa Bajamajaa rockfestivaalien jäljiltä
.
Mutta ei, minä olen menossa Lastenklinikalle.

Samoin mieheni joka ajaa autoa, ja pieni tyttöni joka kyselee takapenkiltä matkan pituutta ja joka joutuu kohta taas sietämään epämukavuutta, kipua ja pelkoa. Se ei ole millään tavalla oikeudenmukaista, se on täysin kohtuutonta, kuten elämä usein on. Tiedostan että monille se on vielä huomattavan paljon kohtuuttomampaa kuin meille.
Kaikki edellämainittu raivostuttaa minua, eikä nyt ole oikea hetki raivostua.


.
Ei matka ole enää  pitkä, tuossa jo näkyy se talo jossa sinä synnyit, vastaan lapselleni.
Olemme ajaneet samaan määränpäähän, samoin tunnelmin aamuisessa Helsingissä aiemminkin.

Sama jännitys joka muuttuu hetkittäin peloksi. Jos pelon antaa jäädä se muuttuu kauhuksi. Pelon torjuntatoimet vievät paljon energiaa ja tajuan etten itsekään ole syönyt enkä juonut mitään. Vatsa karjuu ja kieli liimaantuu kitalakeen.
Kestetään yhdessä, tyttöni mun.
Minä livahdan ensi tilassa kafeteriaan nauttimaan pahvinmakuisen sämpylän. Tiedän olevani täysin hyödytön ja mielipuolisuuden partaalla jos laitan itseni järjenvastaiselle paastolle kaiken muun meneillä olevan lisäksi.

Vanha ja homeinen sairaala näyttää kauniilta syksyn valossa. Vieressä nousee uusi ja uljas Lastensairaala kohti korkeuksia, nosturit ja miehet ovat työssään. Olen iloinen, mutta samalla toivon ettei meidän tarvitsisi koskaan ylittää sen kynnystä.




Leikkaukseenvalisteluyksikön sairaanhoitaja on mukava. Muunkinlaisia on tässä talossa nähty. Uskallan esittää näkemykseni koska otantani kattaa yli kolmekymmentä päivystys- ja vastaanottokäyntiä, useita osastohoitojaksoja ja sekä yhteensä kolme leikkausta.
Vastoin julkisuudessa esiintyviä tietoja Lastenklinikan henkilökunta ei koostu enkeleistä. Se koostuu ihmisistä (pääosin mielyttävistä, osaavista, ystävällisistä) joiden käsiin monen on annettava lapsensa hyvinvointi, jopa henki.
Ymmärrettävästi sellaiset näkisi mielellään taivaallisina olentoina.

Tyttö on leikkauslistalla toisena mikä on huono uutinen. Käytännössä se takoittaa todennäköisesti tuntien odottelua syömättä ja juomatta ennen leikkaussaliin menoa. Kaikki tapahtuu hitaasti.
Niin nytkin.
Se tuntuu kohtuuttomalta lasta kohtaan kaiken muun kohtuuttomuuden ohella.



Menemme sairaalan leikkiosastolle.Mieleeni on jäänyt siellä edellisellä sairaalareissulla tapaamamme äiti ja lapsi. Pieni poika sairasti syöpää, ja tunsin, tietenkin turhaan, jotakin nolouden tapaista kertoessani miksi me olimme sairaalassa. Minun lapseni tilanne ei ollut henkeä uhkaava.

Toivon sydämestäni että tuo poika on vielä olemassa ja syöpä selätetty.

Runsas lelurepertuaari auttaa odotamista. Samoin osastolla työskentelevä lastentarhanopettaja joka järjestää taikataikinaa muovailua varten ja esittelee kanyylin laittoa nallelle ( joka on yllättäin myös menossa tänään operoitavaksi).
Tyttö seuraa kiinnostuneena.Toivottavasti tämä auttaa kun on hänen vuoronsa (joka saisi nyt hemmetti vie olla aika pian)
 


Käymme miehen kanssa vuorotellen nurkan takana vesiryypyllä kuin isännät maalaishäissä.Jännitys kuivattaa suutani, juon jatkuvasti ja juoksen vartin välein vessassa.
Pieni soturiprinsessani jaksaa uskomattoman hyvin. Joudumme odottamaan lähes neljä tuntia.

Kirurgi käy tapaamassa meitä, tyttö saa päälleen leikkauspaidan, tunnistusrannekkeen kumpaankin käteensä ja esilääkityksen suuhunsa.Rakas ja raajaton nalle saa samanlaisen rannekkeen kaulaansa.
Nalle on meistä ainoa joka saa seurata tyttöä leikkaussaliin asti. Haluaisin vaihtaa paikkaa tunkkaiseksi halatun lelunretaleen kanssa.



Hoitajat työntävät sängyllä istuvaa lastani kohti leikkaussalia.Esilääkitys on tehnyt tehtävänsä ja potilas kikattaa iloisena bentsodiatsepiinipöllyssä. Minä ja mies kävelemme sängyn perässä.
Tämä on kaikkein vaikein vaihe.

Salin ovella täytyy sanoa heipat. Olla rohkaiseva, näyttää iloiselta ja huolettomalta, halata ja vilkuttaa. En ole lainkaan rohkea, iloinen tai huoleton.

Arvioisin kuitenkin oman esitykseni Oscarin arvoiseksi. Tyttö vilkuttaa vielä lasiovien sulkeuduttua.

Heti kun hän katoaa saattueineen näköpiiristä purskahdan itkuun ja ulisen hetken käytävällä miehen lohduttaessa.

Kävellessämme käytävää pitkin, minä yhä kyynelehtien, meitä vastaan kävelee tyttäreni leikkaava kirurgi reippaan näköisenä ( LUOJAN KIITOS!)  lounaspaketti kourassaan.
Hyvä että syö ennen kuin koskee lapseeni ajattelen. Koura pysyy vakaana kun verensokeri on kohdallaan.

Edessä on pitkiä tunteja. Lähdemme syömään Nepalilaista lounasta. Ajatus harhailee mutta ruoka maistuu.
Yritän olla päästämättä mielikuvitustani laukkaan kohti leikkaussalia ja kaikkia mahdollisia mörköjä jotka sen nurkissa mahdollisesti lastani vaanivat.



Lastenklinikalla ei ole tarjota minkäänlaisia odotustiloja vanhemmille. Tähänkin lienee tulossa muutos uuden rakennuksen myötä mutta se ei juuri nyt lohduta.
Mies lähtee lounaan jälkeen hoitamaan pari asiaa. Minä käväisen lähistöllä huonolla kirpputorilla, kävelen hiukan ulkona ja päädyn sitten parkkipaikalle autoon aikaa tappamaan.

Haluan olla rauhassa ja ottaa kengät pois.

Surffailen netissä ja päädyn jotenkin lukemaan englanninkielistä rikosprofiloijan analyysiä Portugalissa vuosia sitten kadonneen Madelinen äidistä.
Ei mieltä kohottavinta luettavaa juuri nyt, mutta sivujuonteena todettakoon että olen aina uskonut äidin syyllisyyteen.




Ehdin myös tutkia valokuvanäyttelyä johon on kerätty hienoja,hoitajien erään vuorokauden aikana ottamia valokuvia sairaalan arjesta.
Käydä vessassa noin kolmetoista kertaa.
Juoda kolme kahvia ja syödä suklaata.
Vaeltaa käytävillä vailla päämäärää.




Istumme jonkin aikaa teho-osaston edessä aulassa. Katselen vanhempia jotka saapuvat sinne lastensa luo.
Tuntuu pahalta ajatella heidän tilannettaan.Monen kasvoilla näkyy uupumus ja hätä.

 Käytänkin tässä mahdollisuuden todeta että sanonta "jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verran kuin jaksaa kantaa" on karmea, paikkaansapitämätön ja jonkun omahyväisen pumpulissa eläneen sadistin kehittämä.
Täällä olen nähnyt muuta, enkä suosittelisi tuon aivopierun käyttöä missään tilanteessa. Ever.

Kuten aina näillä reissuilla tunnelmani ovat kahtiajakoiset: miksi me, miksi minun lapseni, ja toisaalta taas: onneksi emme me, onneksi minun lapseni on autettavissa eikä hän ole hengenvaarassa.
Muistan toisen syöpää sairastaan lapsen, ja keskustelun hänen äitinsä kanssa. Osastolla, vanhempien kahvitilassa tuo äiti kertoi että kaikki mahdollinen oli tehty, eikä se todennäköisesti riittäisi.
Sanat joita sanoin tuossa tilanteessa tuntuivat naurettavan pieniltä.


Pohdinnat siitä kuinka surullinen, vihainen, katkera, uupunut tai kateellinen minulla ylipäätään on lupa olla ovat tuttuja vuosien varrelta.
Tässä paikassa ne nousevat aina esiin.
Olen antanut itselleni luvan olla niitä kaikkia, tarpeen mukaan.Vaikka monilla onkin paljon rankempaa, vaikempaa, uuvuttavampaa.

Olen myös kiitollinen, iloinen ja helpottunut. Monen muun maan kansalaisena lapseni olisi todennäköisesti kuollut jo vauvana.

Joskus olen kaikkea ylläkuvattua yhtäaikaa.

Olemme päätyneet istumaan röntgenin  odotusaulaan kun puhelin lopulta soi ja lähdemme heräämön ovelle vastaan lastamme.
Viisi tuntia on kulunut urheista hyvästeistä.




Tyttö on kuulemma ollut reipas. Hän purskahtaa hätäiseen itkuun heti kun näkee meidät, on selvästi vihainenkin minulle kun jätin.
Minuakin alkaa taas itkettää mutta onnistun nielemään kyyneleeni.
Myös heräämö on vanhemmilta kiellettyä aluetta joten lapsi saattaa joutua viettämään siellä leikkauksen jälkeen useamman tunnin ilman vanhempiaan. Ajatus on ahdistava ja surullinen.
Taas yksi kohtuuton asia tässä kohtuuttomuuksien paraatissa.

Osasto jolle menemme on evakossa Meilahden sairaalassa, kuljemme tunnelia pitkin, kuumassa, oudossa maailmassa. Seinille on maalattu hevosia ja kulmauksissa on peilit.
Leikkaus on onnistunut kuten pitikin.

Tästä alkaa seuraava vaihe, sairaalaelämä. Se vie nopeasti ihmiseltä otteen ulkomaailmasta ja suistaa outoon, uuvuttavaan tilaan jossa painellaan soittokelloa, nukutaan patjalla lattialla levottomia öitä ja kirjoitetaan vanhempien jääkaappiin sijoitettuihin mikropitsoihin oma nimi ja päivämäärä.



Samassa huoneessa kanssamme on nuori äiti pienen poikansa kanssa. Hän on osastolla yötäpäivää, kaksin lapsensa kanssa, ollut jo viikon.
Hoitajat ottavat pojan siksi aikaa että äiti pääsee suihkuun ja syömään.
Kuulen kun hän itkee puhelimessa väsymystään. Puhelun jälkeen menen juttelemaan hänen kanssaan, kerron ymmärtäväni jos itkettää.
Halaamme pitkään.

Ikkunasta näkyy helikopterin laskeutumiskenttä, joku tuodaan, ehkä kolarista, ehkä aivoissa vuotaa suoni.




Kokemus on opettanut että miehen on viisaampaa ottaa yövuoro.Minä en kykene nukkumaan sairaalan patjamajoituksessa oikeastaan lainkaan ja olen ihmisraunio ennen kuin kukonlaulua.
Ajan siis illalla kotiin, syyllisyyttä tuntien, tottakai. Ehdin viettää hiukan (liian vähän, syyllisyys kolkuttaa jälleen) aikaa esikoisen kanssa, vien hänet aamulla kouluun ja ajan taas kohti Meilahtea, seuraan pinkkiä viivaa, vapautan miehen suihkuun ja aamiaiselle.

Tällä kertaa selviämme sairaalasta kahdessa yössä. Lapsen vointi kohenee nopeasti ja siirrämme sairastuvan lääkeruiskuineen kotiin. Olen onnellinen väsymykseni keskellä.
Näen selkeästi että sairaalakokemus on vaikuttanut tyttöön, enemmän kuin nuorempana, aiemmilla kerroilla.
Kotona puhumme sairaalasta paljon, onneksi hän haluaa. Leikkii, nauraa ja tanssii kuten ennenkin.


Hän haluaa myös järvelle, menemme rantaan rattailla ja toipilas saa hetken heitellä kiviä ja käpyjä veteen.
Koska olen Fennoskandian huonoin heittäjä ja wanha käpy minun käpyni lentää puskaan ja nauramme molemmat.

Juuri nyt tunnen kiitollisuutta ja iloa. Tunnelin päässä on valoa.





2 kommenttia :

  1. Hieno kirjoitus, kyyneleet nousivat silmiin useassa kohdassa. Törmäsin sattumalta blogiisi pari viikkoa sitten, ja kiinnitti heti huomiota, kuinka epätavallisen hyvin ja syvällisesti kirjoitat.
    Toivottavasti toipuminen sujuu hyvin, ja tämä operaatio jää viimeiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,ja lämmin kiitos kommentistasi,sen lukeminen sai minut hyvälle mielelle!
      Mukavaa ja kaunista syksyä sinulle,toivottavasti löydät jatkossakin mielekästä sisältöä muijan tarinoista!

      Poista