perjantai 28. lokakuuta 2016

Aaveet ( sisältää vierailuja rajan takaa. Ei heikkohermoisille! )

Minä olen järjissäni oleva ihminen, usko pois! En usko yksisarvishoitoihin. En parantaviin kristalleihin tai selvännäkijöihin. En usko että syövästä voi parantua syömällä raakaravintoa, rukoilemalla tai tanssimalla cha cha chata.
Uskon kuitenkin tiettyjen yliluonnollisiksi nimettyjen ilmiöiden olemassaoloon. Uskon ettei ihminen tiedä kaikkea. Uskon kummituksiin- minun on pakko koska olen nähnyt ja kuullut sellaisen. Minulla ei ole syvempää tietoa siitä mikä kummitus on, enkä usko sellaisen pystyvän vahingoittamaan tai uhkaamaan minua millään tavalla. Äärimmäisen kiinnostavia ne jokatapauksessa ovat, ja pieni pelko piristää ihmistä.

Pimeän vuodenajan ja Halloween-viikonlopun ( tiedän, tiedän, amerikkalaista hapatusta mutta aika hauskaa sellaista) kunniaksi jaankin kanssanne muutaman kohtaamisen. Hullun leimaakaan en nimittäin pelkää. Hypätkää siis muijan kummitusjunan kyytiin ja pitäkää kinni hatuistanneeeeeeeeeeeeeee!




On 1990-luvun loppupuoli ja minä herään klo.03 mikä on epätavallista. Olen nuori ja minua on siunattu jämerillä unenlahjoilla. Nousen jostakin syystä istumaan sängyssäni ja katson avoimesta makuuhuoneen ovesta viereiseen huoneeseen joka toimii työ/ vierashuoneena. Vuokraamamme pienen,vanhan omakotitalon ulkolampuista kajastaa sisään hiukan valoa.


Huoneessa istuu nainen, taitettavalla retkijakkaralla joka on jäänyt keskelle lattiaa kirpputoripäivän jäljiltä.
Naisella on ruskeat hiukset poninhännällä, valkoinen, hihaton paita ja pyöräilyshortsit. Jumppa-asu, hoikka nainen, jumpannut enemmänkin.
Hän istuu sivuttain minun, kyynärpäät polvien päällä ja päätään käsiinsä nojaten. Huojuttaa itseään pienellä liikkeellä edestakaisin.
Epätoivoinen, tuskainen, ahdistunut nainen.

Oloni on epäuskoinen. Öinen vieras ei näytä tutulta. Ja vaikka näyttäisikin ei hänen pitäisi istua kodissani  huojumassa keskellä yötä.
Tiedän olevani täysin hereillä. Puristan silmäni kiinni hetkeksi, ravistelen samalla päätäni kai karistaakseni näkymän pois. Avatessani silmät nainen on yhä siinä.Välillämme on matkaa noin viisi metriä.
Poikaystäväni nukkuu vieressäni sikeästi.Mietin herätänkö hänet, mutta tuntuu siltä että  pitää olla aivan hiljaa. Outoa kyllä en ole kovinkaan peloissani mutta ällistynyt, hämmentynyt ja hiukan innostunutkin olen.
Tajuan ettei nainen ole lihaa ja verta, mitä hän sitten on on kysymys johon mieluusti haluaisin vastauksen. En silti halua kysyä sitä tuskaiselta jumpparilta itseltään.
Suljen ja avaan silmiäni vielä pari kertaa, ja sitten nainen on poissa. Kohtaamisemme kesti noin 3-4 minuuttia.

Aamulla kerron poikaystävälleni öisestä vieraasta. Hän uskoo kertomani mutta selvästi epäilee minun nähneen unta tai kenties kärsinineen harhoista.Tiedän ettei ole tapahtunut kumpaakaan.

Muutaman kuukauden kuluttua talon muualla suomessa asuvat omistajat ilmoittavat myyvänsä sen. Meidän pitää etsiä uusi koti, ja vuokraemäntä tulee käymään katsastaakseen talon kunnon ja ottaakseen kuvia myynti-ilmoitusta varten. Olen miettinyt kerronko hänelle näkemästäni, ja päätynyt monestakin syystä siihen etten kerro.
Tarjoamme kahvit, ja kahvipöydässä vuokraemäntä kertoo tilanteesta jossa hän osti talon. Se tilanne on ollut ikävä: Isä, äiti, kaksi pientä lasta. Sitten kolmiodraama, avioero, isä lähtee ja äiti jää asumaan tähän taloon lasten kanssa. Ja päättää olla se joka lähtee lopullisesti, ei aio enää elää.
Vuokraemäntä ei mene yksityiskohtiin mutta antaa ymmärtää että tuo lähtö tapahtui täällä, tässä talossa.
 



Tuntuu kuin kylmä koura puristaisi sisuskalujani ruttuun. Katsomme poikaystäväni kanssa toisiamme. Vaikka olen maalaisjärjellä varustettu, skeptismiinkin taipuvainen ihminen en voi olla yhdistämättä mielessäni epätoivoista jakkaranaista juuri kuulemaamme ja täällä tapahtuneeseen tragediaan. Eikä voi poikaystävänikään.

En näe naista enää niinä parina kuukautena jotka asumme talossa. Silti ajattelen häntä, ja perhettä joka oli talossa ennen meitä, suren tuntemattomille tapahtunutta ja lapsia jotka jäivät äidittömiksi. Mahtoiko tuolla äidillä olla ruskea tukka ja poninhäntä?




Useita vuosia myöhemmin olen töissä rakennuksessa joka toimi ennen vankilana. Vanhat kiviseinät voisivat kertoa monia rupisia riimejä ja karmeita tarinoita. Ja kertovatkin.
Myös moni työtoveri kertoo hämmentävistä havainnoistaan: askelia ja laahaavia ääniä aamuyöllä, paukutusta, ulinaa ja selittämätöntä puheensorinaa. Kaikki kummittelukliseet toteutuvat täällä.Voisiko vanhassa vankilassa oikeastaan toisin ollakkaan?



 Dramaattisiin ja hyvinkin viihdyttäviin tapahtumiin kuuluu mm erään kollegani todistama laitoskokoisen Edam-juuston omatoiminen hyppy pöydältä alas. Minä ja toinen työntekijä kuulemme yövuorossa kuinka kahvinkeitin aivan selvästi laulaa Macarenaa ( ja kyllä,pidättäydyn edelleen aiemmassa lausunnossani oman järkeni selkeydestä). Osa työryhmästä on kuitenkin on aidosti peloissaan eikä halua enää olla yksin tietyissä tiloissa.

Huipentuma koetaan  aamuyön tunteina eräässä yövuorossa. Olemme yhdessä työkaverini kanssa sisääntulokerroksen keittiössä. Sitten kuulemme molemmat täysin selvästi kuinka raskas, metallinen ulko-ovi pamahtaa, sitten aukeaa väliovi ja joku kulkee keittiön seinän takana olevaa käytävää pitkin kohti pukuhuoneina toimivia entisiä eristyssellejä. Katsomme hämmästyneinä toisiimme ja päättelemme että joku aamuvuorosta on tullut töihin todella aikaisin. Tarkistuskäynti paljastaa kuitenkin sekä käytävän että pukuhuoneet tyhjiksi.Tuntuu hiukan..hmm, epämukavalta. Lupaan mielessäni etten enää naura hyppiville juustoille.


Myös nykyisen, vuonna 1923 rakennetun kotimme asujaimistoon kuuluu ilmeisesti jonkinsortin kotikummitus, peikko tai hammajainen, mitä näitä nyt on. Se ei oikeastaan haittaa meitä millään tavalla, talo on toivottanut meidät tervetulleeksi ensi tapaamisesta alkaen ja sen ilmapiiri on hyvä.

Tämä kulkija olevaisen yöpuolelta tekee itsensä tiettäväksi satunnaisesti, muunmuassa askelilla ja ulko-oven paukuttamisella. Klo. 02 hän laahaa usein jotain pitkin eteiskäytävää. Olen pitkäksi venyneinä iltoina katsellut kelloa ja siirtynyt tarkoituksella yläkertaan peiton alle ennen kyseistä kellon lyömää. Laahaavaa ääni öisessä talossa karmii selkäpiitäni vaikka pelkääväni en myönnä!



Viime kesänä, keskellä kirkasta kesäpäivää, kuulimme esikoisen kanssa keittiöön kun joku juoksi vauhdilla ulos leikkihuoneesta ja olohuoneen läpi terassille. Arvelimme kumpikin kuopuksen olleen asialla, mutta mennessämme katsomaan tyttö istui rauhassa leikkimässä viereisessä huoneessa. Esikoinen vaikutti hiukan huolestuneelta näkymättömästä juoksijasta mutta loppujen lopuksi totesimme naureskellen kotikummituksemme olleen taas asialla.Tai sen ujon kotitontun joka by the way asuu kenkäkaapissamme.

Eikä tässä vielä kaikki, mutta säästän osan aaveiden esiinmarssituksesta mahdollista jatko-osaa varten.Ainakin kansanopiston horror-hiippailija ja pahaenteinen pihapiiri odottavat pääsyä päivänvaloon.
Toivotan teille karmaisevaa ja hurmaisevaa viikonloppua, kuolevaiset! Polttakaa kyntttilöitä ja kuunnelkaa pimeyttä tarkkaan.. ehkä nuo askeleet jotka kuulet ovatkin kaikuja jostain hyvin, hyvin kaukaa..




perjantai 21. lokakuuta 2016

Päivä syö naista, nainen ei syö hevosta

Tämä tarina perustuu vahvasti tositapahtumiin. Antakaa armeliaasti anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet ja oudot ajatuksenkulkemat. Elämä on ammentanut osansa kertojan kapasiteetista.

Päivä alkoi ihanasti. Liiankin ihanasti kenties. Syysaurinko loisti, maa oli kuuran koristama ja nainen tiesi tänään saavansa kauan kaivattua omaa aikaa.

Hän valokuvasi aamua ja katseli muuttolintuja. Nautti hitaasti.










Kotona hän havaitsi että suunniteltu pintasilaus yleisen järjestyksen saavuttamiseksi ei riittäisi. Sairaala- ja toipilaselämään keskittyminen oli saattanut torpan turmion tilaan.Yksi asia johti toiseen ja nainen huomasi hilluvansa imurin varressa ja poimivansa kuolleita ötököitä lelukorien pohjalta.
Hän tajusi ettei aika riittäisikään siihen kaikkeen suunniteltuun mukavampaan kuin hyönteisvainaiden saattaminen viimeiselle matkalle.



Naista alkoi jo tässä vaiheessa ns. ottaa kupolista, tämä jatkuva elämän sotkuisuus, siivoamisen turhauttava toistuvuus ja ylipäätään aikuisen ihmisen ainaiset taakat.
Suivaantuneena hän tarttui tiskirättiin tarpeetonta voimaa käyttäen. Samalla halki ilman lensi räkivän pienokaisen tilan tutkimiseen käytetty, pöydälle unohtunut kuumemittari. Pienet sirpaleet kimaltelivat juuri imuroidulla keittiön lattialla koreina kuin Kohinoor-timantit. Nainen haki jälleen imurin näyttämölle ja tarttui toimeen, riuhtaisten tuolin pois tieltä, jälleen tarpeettomalla voimalla, mitään virheistään oppimatta.

Hupsispupsishuppelijupsis! Pöydän pyyhinnän tieltä nerokkaasti avonaisena tuolille asetettu luumusosepurkki pomppasi kaksoisvoltilla ilmaan, roiskien mennessään ruskeaa sörsseliä tuoleille, lattialle, pöydälle ja laskeutuen näyttävästi naisen villasukille.

Siivottuaan sotkunsa turhautunut nainen pakeni kohti makuukammariaan. Siellä hänet vastaanotti pörinäkuoro. Ampiaisia ikkunassa, taintuneena lattialla, ampiaisia vaatehuoneessa jonne pieni retkikunta oli löytänyt tiensä jo aiemmin. Nainen oli virittänyt oveen näyttävän varoituskyltinkin.
Siivekkäät olivat  perustaneet pesänsä johonkin ulkolaudoituksen alle kesän aikana. Syksyn saapuessa ja kuningattaren annettua kesän palvelleillle alamaisilleen lähtökäskyn ulos kuolemaan ne pyrkivät kohtaloaan vastaan taistellen muuttamaan naisen luokse.
Kyllä maalla on mukavaa.

Myös nainen ryhtyi taisteluun, kuin myrkkypullolla ja lehtirullalla varustettu Xena. Taistelun voitto saavutettiin yhden pistoksen taktiikalla.




Ampiaisepisodin jälkeen naista koeteltiin muunnmuassa sisälle lentäneen talitiaisen ja kadonneen puhelimen taholta.Nuo tarinat ovat liian pitkäpiimäisiä ja ärsytystä aiheuttavia kerrottavaksi. Todettakoon kuitenkin että ne päättyivät onnellisesti.
Siinä vaiheessa kun oli aika lähteä tallille hoitamaan hevosta hän oli kypsää kauraa.
Kypsää nukkumaan, lukkiutumaan pimeään komeroon tai syömään kolme kiloa suklaata.
Toisaalta, mikään ei yleensä virkistänyt naista yhtä tehokkaasti kuin tuon kavioeläimen seura. Siispä nainen uskalsi laittaa toivonsa siihen että ilta korjaa antaa minkä päivä otti. Hän ei olisi voinut enää pahemmin erehtyä.

Tehtyään hevosensa kanssa pitkän kävelylenkin pitkin hämärtyviä peltoja, jutellen, katsellen kettuja, usvan nousua ja etelään matkaajien auroja punertuvalla taivaalla nainen oli iloinen ja rentoutunut ja niin oli hevonenkin.



Lähtiessään nainen ojensi kätensä ottaakseen riimun pois elukan päästä. Samaan aikaan tuo elukka heilautti päätään kohti naista, kysyäkseen josko taskun pohjalta löytyisi vielä naposteltavaa. Seurauksena  naisen sormi tökkäsi suoraan hevosen silmään, tai hevosen silmä naisen sormeen kuten nainen haluaa ajatella vähentääkseen syyllisyyttään. Kenties naisen keskisormi pönötti tavallistakin nakkimaisempana ja jäykkänä etukenossa aiemman ampiaisenpiston seurauksena. Jokatapauksessa eläinparka räpytteli vuotavaa silmäänsä, yritti hangata sitä jalkaansa vasten ja samalla saattaa loppuun lisäherkkujen ronkumistaan.
Seurattuaan tilannetta hetken naisen valtasi huoli, kiukku, täydellinen uupumus ja epäusko.Hän tajusi että paikalle tarvitaan eläinlääkäri. Päivystävä sellainen koska ilta oli jo pitkällä. Kallis sellainen, koska oli päivystysaika.
(Asiaan vihkitymättömille mainittakoon että hevosten lääkintä, hoito ja eläinlääkärikulut ovat yleensä omassa luokassaan.Toteuttamisen hankaluudessa, vaivaloisuudessa ja hintavuudessa.)

Päivystävä tohtori kysyi naiselta ensitöikseen, tilannekuvauksen kuultuaan "aiotteko syödä hänet? "
Nainen pidätteli hysteeristä naurua ja vastasi ettei todennäköisesti aio, toivon mukaan siihen ei tarvitsisi ainakaan ensiapuna mennä vaikka kieltämättä hänen vatsansa kurni ja elämä hevosenomistajan  kyllästytti hetkellisesti.
Vikkelän ajatuksenjuoksun omaava tohtori on jo ajatelmissaan valitsemassa sopivia silmätippoja. Osa niistä niistä nimittäin asettaa hevosen elinikäiseen teuraskieltoon. Perheenjäsentä ei popsita joten lääkitykseksi kävi paras mahdollinen vaihtoehto.

Silmästä löytyi haava,pitkä, ilmeisesti naisen kynnen tekemä, onneksi pinnallinen. Se, mikä uhkasi suistaa hevosnaisen lopullisesti raiteiltaan oli hoito-ohjeistus.Tohtori ilmoitti iloisesti että ensimmäisen vuorokauden ajan tippoja laitetaan KERRAN TUNNISSA.Toisena hoitovuorokautena jo helpottaa, joka toinen tunti rittää. Sen jälkeen siirrytään harvempaan tiputteluun.
Hoitometodi muistuttaa kiduskeinoa kopukoiden omistajia ajatellen.Mutta heitä ei nyt ajatella.

Nainen hakee kotoaan villasukat, huovan ja banaanin ja majoittuu viileähkön tallituvan muhkuraiselle sohvalle kidutettavaksi. Puhelin mölisee naisen hereille läpi yön, noin puolentoista tunnin välein ( kohtuuden nimissä on tunnin väliä vähän venytettävä). Kävelee kuutamon valaiseman pihan poikki talliin, saa vastaansa ilahtuneen hörinän ja ihmetyksen.Toisena yönä yksikään hevosista ei ihmettele outoa hiipparia.

Juodessaan tallituvan automaatin aamukahvia nainen arvelee joskus olleensa paremmassakin iskussa.




Nainen saa päiväsaikaan apua tallilta, ihanalta hevostäti Minnalta, mieheltään joka myös perehdytetään hevosen silmän hoidon tehtäviin.
Toisen vuorokauden lopulla nelijalkaisen ystävän silmä näyttää erinomaisen hyvältä, ja nainen on  onnellinen etteivät ponnistelut ole olleet turhia. Papparainen paranee!

Sanonta huoleton on hevoseton poika on paras sanonta koskaan, ja elämä on laifffia.
Rentouttavaa viikonloppua teille , kansalaiset!
Pitäkää kiinni hatuistanne jos tuulee älkääkä syökö lemmikkejänne jos ei ole pakko.




perjantai 14. lokakuuta 2016

Toipilaita

Sairaalan jälkeen koti on paratiisi päällä maan. Hetken verran.
Sitten toipilaselämän ja arkielämän realiteetit alkavat näyttäytyä maisemia pehmentävän onnellisuususvan takaa.
Koti on edelleen paras paikka maailmassa, kovin paratiisimainen se ei kuitenkaan ole.



Aluksi kaikki on sekavaa, liian täynnä lääkeruiskuja, hoito-ohjeita ja sekalaisia, poukkoilevia tunteita.
Toipilasrutiinien opettelua ja taivuttamista kohdalleen, rutiineiksi. Kolmevuotiaan, kovia kokeneen ihmistaimen ko-operointi kotihoidon toimenpiteissä ei luonnollisesti ole vailla haasteita.
Erikoisruokavalion tarjoilu useamman viikon ajan on ajatuksenakin uuvuttava. Se on sitä myös toteutuksen tasolla.

Tiedän jo kokemuksesta ettei toipilaana ole vain operoitu lapseni vaan koko perhe. Sairaalaretki keikuttaa venettämme ja vaikuttaa jokaiseen. Se vaatii hiukan toipumista.

Esikoinen on väsynyt ja äreä, jäänyt vähemmälle vaikka yritämme kovasti.
Onneksi on futis, kaverit ja Lego-tapahtuma tulossa viikonloppuna.Onneksi mahtuu vielä hyvin syliin.




Eräs lupaus myötä- ja vastamäestä jonka tulimme miehen kanssa antaneeksi vuosia sitten punnitaan jälleen kerran tositoimissa.
Jonkin aikaa olemme kumpikin naama rutussa ruikuttavia nuutuneita, uupuneita riidanhaastajia.
Tarvitsisimme loman. Sitä ei ole näköpiirissä.

Monenlaisia riemunkirjavia ajatuksia tilanteen ratkaisemiseksi pulppuuaa kireään mieleeni.
Onneksi en toteuta niistä yhtäkään.

Oma korvienvälini on haastettuna myös viettäessäni pitkiä päiviä kotona pienen potilaani kanssa. Tunnen cabin feverin olevan nousussa ja näen Vuoden Uhrautuvaisin ja Kärsivällisin Äiti- mitalin liukuvan (jälleen) yhä kauemmas ulottuviltani.

Saan melodramaattisen marttyyrikohtauksen ja arvelen mahdollisesti tulevani hulluksi kun mies unohtaa tuoda kaupasta homejuustoa.

Kyllä lapsen sairaus tosiaan asettaa asiat oikeaan perspektiiviin ja  jalostaa ihmisen. NOT.
Jos se että toimii lastensairaalassa hoiturina ei tee ihmisestä enkeliä ei sitä totisesti tee myöskään potilaan vanhempana oleminen.

Vuodatan tunnelmiani rakkaalle ystävälle puhelimessa. Jo helpottaa! Myös linnut saapuvat apuun ja tarjoavat viihdettä meille jotka olemme kotimme vankina. Niitä on yht´äkkiä pihalla kymmenittäin ja ne ovat hyvin kiehtovia:
Keskenään taistelevia punatulkkuja, sinitiaisia, ja äreän näköisiä mustarastaita jotka käyvät omenavarkaissa. Tikka, kenties hän on palokärki, nakuttaa maanisesti talon seinää, pihapuuta ja vanhaa kantoa.Tilhet saapuvat kiljahdellen ja käyvät töyhdöt täristen jäljellejääneiden pihlajanmmarjojen kimppuun.
Katselemme tytön kanssa tipuja kiinnnostuneina, pieni osaa olla paikallaan ja ihmeen hiljaa  joten onnistun nappaamaan muutaman valokuvankin.






Onneksi lapsi ei ole kovin kivulias, ja parin päivän kuluessa särkylääkkeet voidaan lopettaa kokonaan. Hän toipuu muutenkin hyvin. Alkaa olla oma itsensä,  kuinka suunnattoman helpottavaa ja ihanaa, sen rinnalla homejuustopuutos ja siipan väärät mielipiteet kalpenevat (Kyllä. Mielipide voi todellakin olla väärä. Ainakin jos elää parisuhteessa).
Olen täynnä kiitollisuutta ja ylpeyttä pienestä soturiprinsessastani. Ja meistä muistakin, olemme taas voiton puolella.




Pystymme jo ulkoilemaan hiukan.
Teemme aarteenetsintämatkan kotipihan kalliolle. Mäyrällä on taas ollut kakkahätä, eikä ihan pieni sellainen.
Yäk minkälainen kakka, paheksuu lapsi innostusta äänessään.

Hän kerää liikuttavan omistautuneesti omaan sankoonsa oksia , jäkälää ja käpyjä.

Minä jään housuistani kiinni rappurallin kulmaan portailla pyllistellessäni. Lempifarkut repeävät, takalistooni tulee haava josta vuotaa verta.
Lapsi ei halua nähdä verta, tai kenties takapuoltani, kiljuu ÄLÄ NÄYTÄ,ÄLÄ NÄYTÄ

En näytä , vaan yritän summamutikassa suihkia septidiniä vammautuneeseen peräpäähäni kiroillen mielessäni menetettyjä housujani.

Sisällä hyödynnämme aarteita kauden ensimmäisten koristevalojen esillepanossa. Valoja luojan tähden tarvitaan nyt jos koskaan.

Ostan kotiin kukkia. Papukaijatulppaanit, koristekaalit ja leikkohyasintit (Nythän on melkein joulu) ovat jotenkin sadunomaisia. Ihastun erityisesti kaalien valkoisiin varsiin ja pällistelen niitä päivittäin ihmetyksen vallassa.Merkillistä.






Hemmottelen itseäni myös vierailemalla makeiskaupassa, hautausmaalla  ja Hulluilla Päivillä.

Hautasmaalla on kaunista, syön vaivihkaa suklaata taskustani, näyttävä mässäily vaikuttaisi sopimattomalta.

Hulluilla Päivillä nauran ääneen. En ole pitkään aikaan kuullut mitään yhtä naurettavaa kuin tavaratalossa loputtomana kaikuva ostobakkaneelien juontajaparin hölötys, tai kenties mökkihöperyys on tehnyt tehtävänsä. Nyt ostamaan, kuuluu kailotus, nyt otetaan ihan sitä ostorauhaa (anteeksi, siis mitä otetaan?), tehkää heräteostoksia, tänään on lupa hullutella!
Ainakaan täällä ei harjoiteta hienovaraista piilomainontaa.

Kuulutuksista inspiroituneena ostan puulastan, hinta 1,50 euroa.

Miehen kanssa päätämme järjestää jotain lomaa muistuttavaa toimintaa lähitulevaisuudessa
Näillä mennään!

Mitä parhainta viikonloppua teille, ihmiset! Teilläkin on lupa hullutella!




perjantai 7. lokakuuta 2016

Lastenklinikka

Tällä kertaa on syksy. Aamu niin kirkas että silmiä särkee, upeampaa ruskaa en muista täällä nähneeni. Kotipihassa kolmevuotias haluaa itse kantaa pientä kissareppuaan. Repussa nalle, prinsessakirja ja omat tossut. Repun kantaja on saanut aamupalakseen pillimehun, klo. 06.50. Seuraavan kerran syötävää ja juotavaa saa vasta huomenna.



Mannerheimintiellä on aamuruuhkaa.Maanantaiaamu, ihmiset matkalla töihin, olisinpa minäkin.Tai mihin tahansa muualle. Lentokentälle, uimahalliin, sirkukseen eläväksi tykinkuulaksi tai siivoamaan kolmesataa Bajamajaa rockfestivaalien jäljiltä
.
Mutta ei, minä olen menossa Lastenklinikalle.

Samoin mieheni joka ajaa autoa, ja pieni tyttöni joka kyselee takapenkiltä matkan pituutta ja joka joutuu kohta taas sietämään epämukavuutta, kipua ja pelkoa. Se ei ole millään tavalla oikeudenmukaista, se on täysin kohtuutonta, kuten elämä usein on. Tiedostan että monille se on vielä huomattavan paljon kohtuuttomampaa kuin meille.
Kaikki edellämainittu raivostuttaa minua, eikä nyt ole oikea hetki raivostua.


.
Ei matka ole enää  pitkä, tuossa jo näkyy se talo jossa sinä synnyit, vastaan lapselleni.
Olemme ajaneet samaan määränpäähän, samoin tunnelmin aamuisessa Helsingissä aiemminkin.

Sama jännitys joka muuttuu hetkittäin peloksi. Jos pelon antaa jäädä se muuttuu kauhuksi. Pelon torjuntatoimet vievät paljon energiaa ja tajuan etten itsekään ole syönyt enkä juonut mitään. Vatsa karjuu ja kieli liimaantuu kitalakeen.
Kestetään yhdessä, tyttöni mun.
Minä livahdan ensi tilassa kafeteriaan nauttimaan pahvinmakuisen sämpylän. Tiedän olevani täysin hyödytön ja mielipuolisuuden partaalla jos laitan itseni järjenvastaiselle paastolle kaiken muun meneillä olevan lisäksi.

Vanha ja homeinen sairaala näyttää kauniilta syksyn valossa. Vieressä nousee uusi ja uljas Lastensairaala kohti korkeuksia, nosturit ja miehet ovat työssään. Olen iloinen, mutta samalla toivon ettei meidän tarvitsisi koskaan ylittää sen kynnystä.




Leikkaukseenvalisteluyksikön sairaanhoitaja on mukava. Muunkinlaisia on tässä talossa nähty. Uskallan esittää näkemykseni koska otantani kattaa yli kolmekymmentä päivystys- ja vastaanottokäyntiä, useita osastohoitojaksoja ja sekä yhteensä kolme leikkausta.
Vastoin julkisuudessa esiintyviä tietoja Lastenklinikan henkilökunta ei koostu enkeleistä. Se koostuu ihmisistä (pääosin mielyttävistä, osaavista, ystävällisistä) joiden käsiin monen on annettava lapsensa hyvinvointi, jopa henki.
Ymmärrettävästi sellaiset näkisi mielellään taivaallisina olentoina.

Tyttö on leikkauslistalla toisena mikä on huono uutinen. Käytännössä se takoittaa todennäköisesti tuntien odottelua syömättä ja juomatta ennen leikkaussaliin menoa. Kaikki tapahtuu hitaasti.
Niin nytkin.
Se tuntuu kohtuuttomalta lasta kohtaan kaiken muun kohtuuttomuuden ohella.



Menemme sairaalan leikkiosastolle.Mieleeni on jäänyt siellä edellisellä sairaalareissulla tapaamamme äiti ja lapsi. Pieni poika sairasti syöpää, ja tunsin, tietenkin turhaan, jotakin nolouden tapaista kertoessani miksi me olimme sairaalassa. Minun lapseni tilanne ei ollut henkeä uhkaava.

Toivon sydämestäni että tuo poika on vielä olemassa ja syöpä selätetty.

Runsas lelurepertuaari auttaa odotamista. Samoin osastolla työskentelevä lastentarhanopettaja joka järjestää taikataikinaa muovailua varten ja esittelee kanyylin laittoa nallelle ( joka on yllättäin myös menossa tänään operoitavaksi).
Tyttö seuraa kiinnostuneena.Toivottavasti tämä auttaa kun on hänen vuoronsa (joka saisi nyt hemmetti vie olla aika pian)
 


Käymme miehen kanssa vuorotellen nurkan takana vesiryypyllä kuin isännät maalaishäissä.Jännitys kuivattaa suutani, juon jatkuvasti ja juoksen vartin välein vessassa.
Pieni soturiprinsessani jaksaa uskomattoman hyvin. Joudumme odottamaan lähes neljä tuntia.

Kirurgi käy tapaamassa meitä, tyttö saa päälleen leikkauspaidan, tunnistusrannekkeen kumpaankin käteensä ja esilääkityksen suuhunsa.Rakas ja raajaton nalle saa samanlaisen rannekkeen kaulaansa.
Nalle on meistä ainoa joka saa seurata tyttöä leikkaussaliin asti. Haluaisin vaihtaa paikkaa tunkkaiseksi halatun lelunretaleen kanssa.



Hoitajat työntävät sängyllä istuvaa lastani kohti leikkaussalia.Esilääkitys on tehnyt tehtävänsä ja potilas kikattaa iloisena bentsodiatsepiinipöllyssä. Minä ja mies kävelemme sängyn perässä.
Tämä on kaikkein vaikein vaihe.

Salin ovella täytyy sanoa heipat. Olla rohkaiseva, näyttää iloiselta ja huolettomalta, halata ja vilkuttaa. En ole lainkaan rohkea, iloinen tai huoleton.

Arvioisin kuitenkin oman esitykseni Oscarin arvoiseksi. Tyttö vilkuttaa vielä lasiovien sulkeuduttua.

Heti kun hän katoaa saattueineen näköpiiristä purskahdan itkuun ja ulisen hetken käytävällä miehen lohduttaessa.

Kävellessämme käytävää pitkin, minä yhä kyynelehtien, meitä vastaan kävelee tyttäreni leikkaava kirurgi reippaan näköisenä ( LUOJAN KIITOS!)  lounaspaketti kourassaan.
Hyvä että syö ennen kuin koskee lapseeni ajattelen. Koura pysyy vakaana kun verensokeri on kohdallaan.

Edessä on pitkiä tunteja. Lähdemme syömään Nepalilaista lounasta. Ajatus harhailee mutta ruoka maistuu.
Yritän olla päästämättä mielikuvitustani laukkaan kohti leikkaussalia ja kaikkia mahdollisia mörköjä jotka sen nurkissa mahdollisesti lastani vaanivat.



Lastenklinikalla ei ole tarjota minkäänlaisia odotustiloja vanhemmille. Tähänkin lienee tulossa muutos uuden rakennuksen myötä mutta se ei juuri nyt lohduta.
Mies lähtee lounaan jälkeen hoitamaan pari asiaa. Minä käväisen lähistöllä huonolla kirpputorilla, kävelen hiukan ulkona ja päädyn sitten parkkipaikalle autoon aikaa tappamaan.

Haluan olla rauhassa ja ottaa kengät pois.

Surffailen netissä ja päädyn jotenkin lukemaan englanninkielistä rikosprofiloijan analyysiä Portugalissa vuosia sitten kadonneen Madelinen äidistä.
Ei mieltä kohottavinta luettavaa juuri nyt, mutta sivujuonteena todettakoon että olen aina uskonut äidin syyllisyyteen.




Ehdin myös tutkia valokuvanäyttelyä johon on kerätty hienoja,hoitajien erään vuorokauden aikana ottamia valokuvia sairaalan arjesta.
Käydä vessassa noin kolmetoista kertaa.
Juoda kolme kahvia ja syödä suklaata.
Vaeltaa käytävillä vailla päämäärää.




Istumme jonkin aikaa teho-osaston edessä aulassa. Katselen vanhempia jotka saapuvat sinne lastensa luo.
Tuntuu pahalta ajatella heidän tilannettaan.Monen kasvoilla näkyy uupumus ja hätä.

 Käytänkin tässä mahdollisuuden todeta että sanonta "jokaiselle annetaan kannettavaksi vain sen verran kuin jaksaa kantaa" on karmea, paikkaansapitämätön ja jonkun omahyväisen pumpulissa eläneen sadistin kehittämä.
Täällä olen nähnyt muuta, enkä suosittelisi tuon aivopierun käyttöä missään tilanteessa. Ever.

Kuten aina näillä reissuilla tunnelmani ovat kahtiajakoiset: miksi me, miksi minun lapseni, ja toisaalta taas: onneksi emme me, onneksi minun lapseni on autettavissa eikä hän ole hengenvaarassa.
Muistan toisen syöpää sairastaan lapsen, ja keskustelun hänen äitinsä kanssa. Osastolla, vanhempien kahvitilassa tuo äiti kertoi että kaikki mahdollinen oli tehty, eikä se todennäköisesti riittäisi.
Sanat joita sanoin tuossa tilanteessa tuntuivat naurettavan pieniltä.


Pohdinnat siitä kuinka surullinen, vihainen, katkera, uupunut tai kateellinen minulla ylipäätään on lupa olla ovat tuttuja vuosien varrelta.
Tässä paikassa ne nousevat aina esiin.
Olen antanut itselleni luvan olla niitä kaikkia, tarpeen mukaan.Vaikka monilla onkin paljon rankempaa, vaikempaa, uuvuttavampaa.

Olen myös kiitollinen, iloinen ja helpottunut. Monen muun maan kansalaisena lapseni olisi todennäköisesti kuollut jo vauvana.

Joskus olen kaikkea ylläkuvattua yhtäaikaa.

Olemme päätyneet istumaan röntgenin  odotusaulaan kun puhelin lopulta soi ja lähdemme heräämön ovelle vastaan lastamme.
Viisi tuntia on kulunut urheista hyvästeistä.




Tyttö on kuulemma ollut reipas. Hän purskahtaa hätäiseen itkuun heti kun näkee meidät, on selvästi vihainenkin minulle kun jätin.
Minuakin alkaa taas itkettää mutta onnistun nielemään kyyneleeni.
Myös heräämö on vanhemmilta kiellettyä aluetta joten lapsi saattaa joutua viettämään siellä leikkauksen jälkeen useamman tunnin ilman vanhempiaan. Ajatus on ahdistava ja surullinen.
Taas yksi kohtuuton asia tässä kohtuuttomuuksien paraatissa.

Osasto jolle menemme on evakossa Meilahden sairaalassa, kuljemme tunnelia pitkin, kuumassa, oudossa maailmassa. Seinille on maalattu hevosia ja kulmauksissa on peilit.
Leikkaus on onnistunut kuten pitikin.

Tästä alkaa seuraava vaihe, sairaalaelämä. Se vie nopeasti ihmiseltä otteen ulkomaailmasta ja suistaa outoon, uuvuttavaan tilaan jossa painellaan soittokelloa, nukutaan patjalla lattialla levottomia öitä ja kirjoitetaan vanhempien jääkaappiin sijoitettuihin mikropitsoihin oma nimi ja päivämäärä.



Samassa huoneessa kanssamme on nuori äiti pienen poikansa kanssa. Hän on osastolla yötäpäivää, kaksin lapsensa kanssa, ollut jo viikon.
Hoitajat ottavat pojan siksi aikaa että äiti pääsee suihkuun ja syömään.
Kuulen kun hän itkee puhelimessa väsymystään. Puhelun jälkeen menen juttelemaan hänen kanssaan, kerron ymmärtäväni jos itkettää.
Halaamme pitkään.

Ikkunasta näkyy helikopterin laskeutumiskenttä, joku tuodaan, ehkä kolarista, ehkä aivoissa vuotaa suoni.




Kokemus on opettanut että miehen on viisaampaa ottaa yövuoro.Minä en kykene nukkumaan sairaalan patjamajoituksessa oikeastaan lainkaan ja olen ihmisraunio ennen kuin kukonlaulua.
Ajan siis illalla kotiin, syyllisyyttä tuntien, tottakai. Ehdin viettää hiukan (liian vähän, syyllisyys kolkuttaa jälleen) aikaa esikoisen kanssa, vien hänet aamulla kouluun ja ajan taas kohti Meilahtea, seuraan pinkkiä viivaa, vapautan miehen suihkuun ja aamiaiselle.

Tällä kertaa selviämme sairaalasta kahdessa yössä. Lapsen vointi kohenee nopeasti ja siirrämme sairastuvan lääkeruiskuineen kotiin. Olen onnellinen väsymykseni keskellä.
Näen selkeästi että sairaalakokemus on vaikuttanut tyttöön, enemmän kuin nuorempana, aiemmilla kerroilla.
Kotona puhumme sairaalasta paljon, onneksi hän haluaa. Leikkii, nauraa ja tanssii kuten ennenkin.


Hän haluaa myös järvelle, menemme rantaan rattailla ja toipilas saa hetken heitellä kiviä ja käpyjä veteen.
Koska olen Fennoskandian huonoin heittäjä ja wanha käpy minun käpyni lentää puskaan ja nauramme molemmat.

Juuri nyt tunnen kiitollisuutta ja iloa. Tunnelin päässä on valoa.