Meri

Meri on nykyään lähelläni koko ajan, pihalla haistan sen kun sää on tuulinen, välillä tunnen sen kosteuden ihollani.
Näen sen usein,vähintäänkin vilaukselta,autoillessa, iltalenkillä tai istun sen äärellä rannassa.

Monet ihmiset sanovat rakastavansa merta. En tiedä rakastanko. Se on moni-ilmeinen, upea, kiehtova,tyynnyttävä, kaunis ja karu. Kimaltaa, kuohuu, kallistelee ja syleilee. Joskus ottaa eikä anna enää takaisin, armoton.
Omaehtoinenkin se on, kohtaamiset on tehtävä meren ehdoilla.

Merelle tuijottelu tekee hyvää ihmiselle.

Eilen meri häivähteli taas tuoksuna terassilla, kutsuvana. Kävelin iltalenkin rannan ohi ja mietin merta.
Isoja muistoja pörisi päässä. Ihmiset, jaan kanssanne muutaman.


1)Lapsuuden meri, Punainen

Asuimme joitakin vuosia Saudi Arabiassa ja retket Punaiselle Merelle olivat unohtumattomia.Kuten aika moni muukin asia tuossa merkillisessä maassa.

Hohkaava kuumuus,autiot rannat eväitä varastelevine villikameleineen,vesi niin lämmintä,lämmintä. Pinnan alla epätodellinen  maailma koralleja, värikkäitä kaloja, ihmeellisiä simpukoita.
Snorklasimme veljeni kanssa tuntikausia, huulet suolasta rohtuneina, lumoutuneina, kaksi savolaislasta  pudotettuina toiseen todellisuuteen.
Rannalta mukaan kerätyt simpukankuoret ovat mukana vieläkin. Joskus lapseni kuulevat niistä meren kohinaa.

2) Romantiikkaa ja meren raivo

Menin kihloihin Itämerellä, laivan kannella, 90-luvulla. Matka suuntautui glamoröösisti Tallinnaan josta ostimme villapaidat (ei, emme samanlaisia voin ilokseni mainita) ja pahaa suklaata.
Paluumatkalla tuuli yltyi myrskyksi, sulhoni istui kannella selkä seinää vasten oksentamassa pussiin yhdessä parinkymmenen muun miehen kanssa (outoa kyllä, muistan ettei yrjöjoukoissa ollut yhtään naista).
Yöllä kotona näin unta kuinka matkustajalaiva upposi. Aamulla heräsin uutiseen jossa kerrottiin Estonia-laivan  kohtalosta.

Kihlattuni kanssa purjehdimme sittemmin eri suuntiin.

3) Yksi ei palannut

Thaimaan matka, sukellus/snorklausretki koralleille, minä, mieheni ja venelastillinen muita suomalaisia turisteja.

Kirkas aurinko, tyyni, turkoosi vesi. Mieheni ei ole koskaan snorklannut, opastan häntä, uimme yhdessä ja katselemme vedenalaista valtakuntaa.
Täydellinen lomapäivä paratiisissa. Kunnes huomataan, yksi seurueesta puuttuu, ei ole nähty, ei ole palannut veneelle.

Jotenkin tiedän heti.
Merenpohjasta löytyy, ja vaikka yritämme ei mitään ole tehtävissä.

Yht´äkkiä kirkas aurinko, turkoosi meri ja kauempana hiekkarannalla näkyvät turistit värikkäissä uima-asuissaan tuntuvat aivan absurdeilta, sopimattomilta. Kaikki on pysähtynyt.

Tuosta päivästä alkaen korallien näkeminen aiheuttaa minussa ahdistavan olon. En ehkä halua snorklata enää koskaan.

4) Alaosaton Australiassa

Noosa, Australia, ehkä 15 vuotta sitten, ehkä hiukan vähemmän. Riehumme ystäväni kanssa aalloissa,huumassa siitä että olemme täällä. Mahtavat mainingit, kiljumme huutonaurua kun meitä viskotaan.
Kunnes saapuu pahansisuinen superaalto, ja ottaa suomitytöt kyytiinsä. Nostaa, heittää, imaisee ja heittää vielä kerran.

Senkin kalkattavat pohjolan bimbot, tämä ei ole mikään Saimaa eikä minun kanssani leikitä kuuluu vähemmän tyynen Tyynenmeren viesti.

Löydän itseni keskeltä rantaa, polvet verillä ja uimapöksyissä kilo hiekkaa. Ystävälläni sen sijaan ei enää ole pöksyjä lainkaan.
Ne kelluvat iloisesti rannan tuntumassa. Helpotukseksemme herra Aalto on päättänyt palauttaa anastamansa housut ennenkuin ystäväni ehtii herättää suurempaa pahennusta vapaamielisellä ranta-lookillaan.
Otamme opiksemme ja nöyränä meren viestin vastaan.

5) Retki

 Harvinainen tilaisuus, viimeviikkoinen veneretki ystävien kutsumana. Lumpeita, tuntemattomia vesilintuja, kauniita rantojen rakennuksia.
Se sama meren tuoksu joka häivähtää pihalla joskus, täällä voimakkaana, koko ajan. Hiukset ovat suolasta takkuiset samantien.

Upeassa säässä ja seurassa, luonnonhiekkarannalle syömään eväitä, juomaan kahvit, kuuntelemaan kaislojen kahinaa ja toistemme kuulumisia.

Joku oli jättänyt jälkeensä hiekkalinnan, mustuneita nuotiopuita.

Melko täydellistä.

Nautin,vaikka päässäni soikin koko retken ajan Edu Kettusen ikivanha biisi jossa lauletaan "isä jäi puuksi meren rantaan, meren raivopäisen rantaan isä jähmettyi ja juuttui, kunnes tuuleksi muuttui"

Kukaan ei juuttunut, ei tuuleksi muuttunut. Paluumatkalla selkää ylitettäessä aallot rynkyttivät, roiskivat,pomputtivat, muistuttivat kuinka ja ketä kunnioittaa pitää.
Kokenut kippari sai kuitenkin pelon pysymään poissa.

Kirjoittaessani huomasin että merijorinoita riittäisi vielä muutama tusina lisää.
Kenties kirjoitan tulevaisuudessa tiiliskivimäisen opuksen nimeltä Muija ja meri. Puudutan mahdolliset lukijani henkihieveriin yksityiskohtaisilla kuvauksilla merihenkisistä tapauksista elon purjehdukseni varrelta.

Tällä erää päätän tähän.
Tuulta purjeisiin ihmiset, viikko on jo puolivälissä!