tiistai 28. kesäkuuta 2016

Lisää mittumaaria

Tänä juhannuksena

seurasin Sipoonkorven villien, nuorten lehmäneitojen railakasta elämää , valloittavia nautoja.
Joukossa taisi olla yksi sonnikin. Ne laukkasivat hurjapäisesti edestakaisin, kahlasivat purossa (viilennys-ja ötökänhäätösyistä,luulisin), ylittivät siltaa ja kävivät välillä esittäytymässä meille.






Tuntui niin hyvältä nähdä elikot nauttimassa luomuolosuhteista että mahanpohjaa kutitti.
 Itse seistä pönötin aidan takana.Turvassa. Eivät päässeet ajamaan takaa.

Nämä ovat tosi hienoja lehmiä, sanoi 7-vuotias.





Seurasin myös hyvän ja pahan taistelua aviomieheni ja Luciferin välillä. Musta paholainen ei aikonut alistua kasattavaksi.
Iloinen juhannustunnelma oli jo hetken uhattuna mutta mies suoriutui kuin suoriutuikin voittajana ja perinteinen grillaus pääsi alkamaan.

Kun Lucifer oli saatu kuumaksi söin liikaa. Varsinkin halloumia.Suolassa ei halloumitehtailija säästele.

Seuraavana aamuna silmäluomet muistuttivat läpikuultavia nakkeja (en ottanut kuvaa).



Valmistin mansikkakakun. Valmispohjista.Halvimmista. Suomalaisista mansikoista.Rahkasta, kermavaahdosta, banaanista. (Jestas. Tuon edeltävän litanian voi laulaa "kotiviinin" sävelellä.Tein sulle mansikkakakun valmispohjista vain.Rahkasta, banaanista rakkaus rinnassain.nice.)
 Rahka ja kermavaahto maustetaan sokerilla. Ja rasvatonta maitoa kostukkeeksi. Ta Daa!

Järjettömän hyvää ja helppoa. Koko perhe oli samaa mieltä.



Kahlasin, hengailin laiturilla, en uinut. Toinen uimapukuni on liian pieni ja toinen liian ruma.
 Lapset ja mies uivat.
Poika eteni jo jonkinmoisen matkan pinnalla pysyen. Ylpeä poika, ylpeä äiti!

Tytär juoksi veteen noin kolmekymmentäkuusi kertaa.



Kävin kokolla. Maalaiskylän juhannusroihu oli todella komea.
Kokon oheistuotteena pääsin seuraamaan hiukan livemusiikkiakin. ei ollut Popedaa, ei Juice-vainaata rajan takaa.

Oli duo nimeltä Rivermouth Ravens. Olen kuullut paljon huonompiakin cover-virityksiä.
Tytär oli melko lumoutunut.

Minä en voinut pahoin.


Metsäilin yksin hiukan. Kiipesin kallion (joka myös Kyypelinvuorena tunnetaan) laelle ja katsoin kun aurinko laskeutui kelomännyn taakse.
Tunnelma oli oudon pysähtynyt. Kaunista mutta hiukan karmivaa. Liekö juhannus vai paikkaan liittyvät hurjat ja huurupäiset tarinat jotka saivat pientä kylmänvärettä kihoamaan.





Vaikuttava paikka, mutta en jäänyt odottamaan suviyön hämärää vaan jatkoin iltaa siipan seurassa.
Ensin löylyissä ja sitten terassin hämärässä, kynttilät ja Cokis jäillä, tack.

Yölinnut vihelsivät, kiljahtelivat ja lurittivat. Jasmiini tuoksui pökerryttävän hyvältä. Ei karminut enää.



Strömsö-momentti parasta A-luokkaa.

Tämmöinen juhannus tällä kertaa.
Eikä tämän postauksen jälkeen vuoteen pihaustakaan juhannuksesta, lupaan!






perjantai 24. kesäkuuta 2016

Juhannuksia!

Elämäni juhannuksina olen ainakin

joutunut lehmälauman takaa-ajamaksi.




Syönyt pitsaa ja katsonut kauhuelokuvia kaupungissa josta on elämä paennut.

Valvonut yötä psykiatrisella osastolla.

Suorittanut savuavan savusaunan alkusammutustoimenpiteitä.

Ajanut avomallisella amerikanraudalla pitkin savolaisia sivuteitä.








Kuunnellut Popedaa livenä.

Kuunnellut Juice Leskistä livenä.

Kuunnellut useaa muutakin muusikkoa ja bändiä livenä.

Haistanut miltä sata ylitse pursuvaa BajaMajaa haisee.

Haistanut kukkia.

Liftannut.

Ihastellut ihmeellisiä raukkeja

Voinut pahoin.








Hoitanut tuoreena, huolestuneena äitinä ensimmäisestä korvatulehduksestaan kärsivää vauvaa. (jatkoa seurasi noin kolmenkymmenen tulehduksen verran. Armollinen oli tulevasta
tietämättömyyden tila).

Kotiutunut synnytyssairaalasta kanyylipäisen, pienen tyttären kanssa.
Jälleen huolestuneena. Odottanut juhannusvieraaksi kotisairaalan hoitajaa aamuin illoin.

Syönyt mansikoita trailor parkissa.

Ylittänyt  Atlantin.

Kävellyt kasteisella niityllä kun usva nousee.

Muutaman juhannusmuiston voi hyvinkin jättää iäksi historian hämäriin.







Tänä juhannuksena aion käydä kesysti venekyydillä saaressa, antaa pallomahaisen Luciferin ja ukkoni hoitaa grillaamisen, ja viettää pari päivää
                                             ilman huolenhäivää (no kylläpä nyt rimmaa, lie keskikesän wimmaa!)





Tehkää hyvin ja nauttikaa, ja viettäkää ihanaisen ilmava ja iloinen juhannus, ihmiset!

















tiistai 21. kesäkuuta 2016

Se venyy. Ja venyy. Ja venyy kuin mehevä juustofondue, kesäilta maalaiskylässä.
Illasta tulee keskiyö ja hupsis,keskiyöstä aamuyö.

Juhannusviikolle tultaessa tilanne on se että allekirjoittaneen nukkumaanmenoaika huitelee klo.02 korvilla, give or take puoli tuntia.



Olen aina valvonut myöhään ja uskon vakaasti että illanvirkkuus/torkkuus on pitkälti synnynnäinen ominaisuus.Kesäaikana imu yövalvojaisiin vain kasvaa  entisestään. Valoisat illat, luonnon äänet, hiukan taianomainen tunnelma, kodin hiljaisuus (niin hiljaista että kuulee omat ajatuksensakin.Ja pystyy ajattelemaan ne loppuun!). Parhaat ideat ja inspiraatiot. Olisi järjetöntä painua pehkuihin.
Vielä järjettömämpää on jäädä valvomaan.








Illan saapuessa  ihminen alkaa kummasti keksiä itselleen kaikenlaista akuuttia puhdetyötä.

Viime aikoina mm. valokuvausta, kotiseutuhistoriaa,risteilytarjontaan perehtymistä, tapettitutkiskelua, sohvalla makaamista suihkuun menoa suunnitellen, yleistä nettisurffailua, pyykkien lajittelua, laskujen maksamista, riidan haastamista, luonnon katselua, kuulostelua ja haistelua, kierrätyspahvien kuskaamista, blogin kirjoittamista, huolestuttavien asioiden ajattelemista lopputulemana entistäkin huolestuneempi tila. Ja vielä vähän lisää valokuvamista (olen hurahtanut kuvaamiseen oikein kunnolla, ihanaa puuhaa.Kamera kulkee mukana siinä missä puhelin ja avaimetkin).







Myös yösyöminen kuuluu kuvioihin. Joinakin öinä saattaa uuni kuumeta puoliltaöin ja sisään sujahtaa saksalainen ystäväni tohtori Oetker.
Keski-ikäisen paheellista irrottelua.



Ensi syksyn palapeli on meillä tällä hetkellä melko levällään, ja sekin aiheuttaa osaltaan öisiä pohdintasessioita. Varmaa on  että esikoinen aloittaa koulun ja arki ja tutut kuviot tulevat muuttumaan. Kaikki muu on oikeastaan epävarmaa, isotkin asiat.

Eikä tuon palapelin palasia muuten kannattaisi ryhtyä sovittelemaan paikoilleen klo.01.30 yöllä.
Yksikään pala ei sovi  ja mielenterveys menee
.
Olen päättänyt laittaa kyseisen palapelin laatikkoon ja avata sen seuraavan kerran heinäkuun alussa. Voi olla että jokunen pala loksahtaa kohdalleen pienen tauon jälkeen.





Aamut ovat tietenkin karmeita. Kahvia tarvitaan pari litraa ja peilistä katsoo ruma ja vihainen rouvashenkilö. Päivittäinen mantra siitä kuinka varmasti menen tänä iltana ajoissa nukkumaan tulee mumistua läpi pään sisällä useampaan otteeseen.

Oikeastaan tietäen että juu, ajoissa my ass.

Ja totta tosiaan, sama univajeinen pirttihirmu joka ei koskaan ota opikseen katsoo peilistä jälleen seuraavana aamuna.
Tämä aamu ei tuonut poikkeusta.

Virkeää ja vitaalista päivää, ihmiset!



.






perjantai 17. kesäkuuta 2016

Doula

(DOULA = kreikan sana joka tarkoittaa palvelijatarta. Sanalla tarkoitetaan myös synnytyksessä ja mahdollisesti jo odotuksen aikana mukana olevaa tukihenkilöä.)

Sain eilen jälleen kunnian tavata pienen ihmisen jonka syntymää olen ollut todistamassa.
Ihana, kaunis, ihmeellinen vauva, hieno perhe. Niin he yleensä ovat.

Voin nyt hyvällä mielellä vetäytyä pienelle doulauslomalle.



Minusta tuli doula noin puolitoista vuotta sitten. Olin jo jonkin aikaa hakenut mielessäni jotain josta saisin uutta sisältöä kotiarjen rinnalle.
Jotain uutta, sopivan haastavaa, mutta samalla sellaista jossa voisin ehkä olla hyödyksi muille.
Valjastaa kenties omia kokemuksiani ja osaamistani toisten käyttöön. Kokea itsekin iloa ja ainutlaatuisia hetkiä.

Eräänä keskiviikkona (jostain syystä muistan viikonpäivän), täysin yllättäin raivatessani leluja olohuoneen lattialta saapui valaistuminen. Doulaksi oli minun ryhtyminen!

Minulla oli jonkinlainen käsitys siitä mitä doula tekee. Tiesin myös että doulina toimii sekä vapaaehtoisia että ammattidoulia. Käännyin oivallukseni euforiassa saman tien netin puoleen ja ryhdyin selvittämään reittiäni doulaksi.
Minulle sopiva reitti löytyi Helsingin Ensikodin vapaaehtoisena doulana ja hakeuduin koulutukseen.
En ole katunut.





Meille doulille järjestetään  erilaisia koulutuksia, tukea ja kerran kuussa pidettäviä doulailtoja.
Mukavia naisia,
sekä kanssadoulat että Ensikodin ihmiset.

Eikä ahnas ja herkkuperso doula voi jättää mainitsematta loistotarjoiluja. Pöydät notkuvat ja pannu on kuumana aina kun doulat kokoontuvat.

Palkkiota doulille ei makseta vaan kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen.Kulukorvauksia voi saada esim. bensakuluihin.

Ennakkokäsitykseni doulaamisesta osoittautuivat melko paikkansa pitäviksi, mutta asia pitää sisällään vielä paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Helsingin ensikoti välittää doulia kaikille sitä toivoville äideille ja perheille Uudenmaan alueella.
Doulaa toivovissa on yksin synnyttäviä äitejä, on pariskuntia, on ensisynyttäjiä ja niitä joilla on jo takana yksi tai useampikin synnytys.

Todella monenlaisia äitejä, tarinoita ja tilanteita.








Työtä tehdään doulaparina.Jokainen synnyttäjä saa sekä päädoulan että varadoulan.Päädoulan on siis tarkoitus osallistua synnytykseen mutta kumpikin on yleensä mukana tapaamassa äitiä/perhettä. Tapaamisia on vähintään kolme; ennen synnytystä, synnytyksessä ja vielä kerran sen jälkeen.

Tutustutaan, käydään läpi äidin toiveita, pelkoja, tuen tarvetta.
Ollaan mukana synnytyksessä, fyysisenä ja psyykkisenä tukena.Sen mukaan mitä kukin äiti toivoo ja tarvitsee.
Tavataan vielä viimeisen kerran, ihastellaan vauvaa, käydään läpi synnytystä, annetaan tarvittaessa vinkkejä ja tukea vauvan hoitoon ja tuoreeseen vanhemmuuteen liittyvissä asioissa.

Syntymän ihme ei yleensä noudata sovittuja aikoja eikä tunne maksimipituuksia.

Vihkityneinkin doulaihminen saattaa sairastaa juuri kun synnytys käynnistyy. Synnytyssaliin ei mennä pakki sekaisin tai räkä lentäen.
Tai turnauskestävyys voi loppua siinä vaiheessa kun ihmistaimea on työstetty maailmaan 25 tuntia ja doulan silmät pysyvät auki enää lähinnä tulitikkuavusteisesti.

Esimerkiksi näissä tilanteissa backupina toimiva varadoula voi hypätä puikkoihin.

Harrastuksena tämä on varsin sitova: doula voi joutua päivystämään pisimmillään neljä viikkoa jos lapsukainen ei laskettuna aikana aio syntyä. Ja usein he eivät aio.

Tuo aika on myös jännittävää aikaa. Kun menee illalla nukkumaan saattaa vatsanpohjassa viuhahtaa pari pientä perhosta.Onhan puhelin vieressä eikä äänettömällä, herra paratkoon.
Aamulla herätessä miettii että jokohan tänään..?

Doulakassin joka pitää sisällään doulan survivalkitin pidän yleensä tuona aikana melko hyvässä valmiudessa.
Pikkunaposteltavaa en ikävä kyllä voi ostaa etukäteen koska söisin ne pois.

Harrastuksena doulatyö on myös monin  tavoin ainutlaatuista.
Suuria tunteita, elämän ihmeitä.
Samalla myös todellista maanläheisyyttä. Verta, hikeä ja kyyneleitä.





Olen saanut
tavata uusia, mielenkiintoisia ihmisiä.

Kuulla ja kuunnella monenlaisia tarinoita.
Käydä keskusteluja vaippamerkeistä, syvimmistä peloista, maailmanmatkoista, ilokaasusta.
 
Kulkea pätkän matkaa mukana elämän tärkeimmän asian äärellä.

Antaa vastauksia niihin kysymyksiin joihin olen osannut.
Hieroa selkää ja silittää hiuksia.

Hakea mehua, kylmiä pyyhkeitä, isälle kahvia
Toimia synnytyssängyn jalkatukena rikki menneen tilalla

Rauhoitella
Kannustaa, pärjäät niin hyvin, osaat, pystyt

Ponnistaa mukana niin että omissakin silmissä sumenee.

Nauraa vedet silmissä

Säikähtää, pelätä.
Liikuttua, iloita, itkeä edellämainituista syistä.

Ottaa vastaan perheiden vilpitöntä kiitollisuutta.


Ei minusta mitenkään huono sisältö harrastukselle.













 









keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Vihdoinkin yhdessä

Hyvät naiset ja herrat, unelmat toteutuvat.

Eilen klo.13.03 pihaan kaarsi Matkahuollon pakettiauto, ja ilmassa oli vähintään keskikokoisen urheilujuhlan tuntua.

Noin kaksikymmenvuotinen  odotus oli ohi.

Olimme vihdoin yhdessä. Minä ja Parolan Rottingin klassikko riippukeinu.













En muista tarkasti milloin ensi kerran iskin silmäni kyseiseen kaunokaiseen mutta siitä on kauan. Jossain olen päässyt sitä kokeilemaankin ja tuo istuskeluelämys vain vahvisti haluani saada oma.

Siinä vaiheessa kun varmistui että tästä talosta tulee uusi kotimme ja aloin pääkoppani sisällä kiihkeän sisustustyön tiesin että saisimme vihdoin toisemme, minä ja Parolalainen.
Paikkakin sille löytyi olohuoneesta, helposti.




Jostain itselleni tuntemattomasta syystä pelkäsin kuitenkin riipputuolin hankkimista ajatellessani ettei se voi mitenkään pysyä katossa.

Katto romahtaa, laudat sinkoilevat ja istuja (pahimmassa tapauksessa lapsi) saa päähänsä puolet yläkertaa.
Seuraa sotkua, tajuttomuutta, katkenneita raajoja, aivotärähdys, kenties kallonmurtamakin? Ambulanssi, sairaala, leikkauksia..

Ok, taidan lopettaa mieleni neuroottisen ajatusketjun purkamisen tähän- yksityiskohdat käyvät sen verran hurjiksi että heikompia saattaisi hirvittää.



Luotto vanhan hirsitalon rakenteisiin ja miehen kykyihin koukunkiinnittäjänä selätti katastrofielokuvamaiset ajatukseni ja uskaltauduin tuolin tilaamaan, onneksi.

Painorajaksi istujalle on mainittu 100kg joten vielä muutaman baakkelsinkin tässä uskaltaa kesän aikana kitusiinsa vetäistä.



Lapset purkivat kapistuksen pakkauksestaan, ja mies asensi sen paikalleen alle puolessa tunnissa (ilman puhinaa tai kiroilua!). Ohjeet olivat melko selkeät (painotus sanalla melko. Netistä haettiin varmennus).

Minulle lankesi lähinnä työnjohdollisia tehtäviä.






Tuolissa on oikeasti hyvä istua.Pehmusteeksi lykkäsin pari sohvatyynyä, takaliston ja ristiselän alle.Tuntuvat toimivan mainiosti. Ohjeissa kielletään pyöriminen. Olen silti pyörinyt vähän. Ihan vähän vain. Salaa lapsilta, joilta olen pyörimisen kieltänyt.

parasta on kuitenkin vain istua ja keinutella. Ja keinutella. Ja keinutella.
Hyvää kannatti odottaa

 (kattokin on yhä kohdallaan eikä ambulanssia ole tarvittu).